©2020 by Turun Seniorinorssit ry. Proudly created with Wix.com

KATRI VIRTANEN O.S. LEHTONEN:
PÄIVÄKIRJOJENI KERTOMAA, osa 1 

”Oli aika jännää! Tuli rock ja tuli jive ja tuli James Dean ja minäkin elin siinä menossa mukana...”

Aluksi kirjoittelin tämän muisteluni mielessäni luokkatoverini Pekka Pihlannon ansiokas norssimuistelu. Ajattelin, että tyttömäinen muistojen koostelma olisi ehkä tarpeen, koska myös Antti Kiviruusun kivassa kirjoitelmassa  1960-luvun Norssista on kovasti ”poikamainen ”näkökulma. Tyttöjä tässä selvästi kaivataan muistelemaan omaa koulunuoruuttaan, nuoruuttaan Turussa.

 

Tutkiessani päiväkirjojani muistot pulpahtivat pintaan. Suorastaan kipeästi pintaan. Mitä aikaa me 50-luvun loppupuolen koululaiset itse asiassa elimmekään! Suurta murrosta. Tai sen alkusoittoa ainakin. Oli kuin edellisen vuosisadan ”Euroopan hullu vuosi” olisi tullut takaisin nuorison ”hulluiksi vuosiksi”. Me emme enää kasvaneetkaan samanlaisina kuin vanhempamme. Sotako muutti kaiken? Siksikö me aloimme kaivata jonkin muotoista itsenäisyyttä? Ei se varsinaista kapinaa ollut, mutta nuoriso kaipasi muutosta. Iloa sodanjälkeiseen ankeuteen viimeinkin. Nuorista tuli oma ryhmänsä lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Niin selvää eroa ei ennen ikäluokkien välillä ollut.

 

Nuoret herättivät ryhmänä huomiota, kiinnostusta. Vähitellen kokonainen kulttuuri sai oman nimen -nuorisokulttuuri. Se hiipi kaikkine muotoineen kuin huomaamatta joka puolelle. Teinikunta-aate sai aivan uuden merkityksen. Musiikki myös. Elokuvat - kirjallisuus. Vähin erin tuli ”muoti”. Vaatetus muuttui. Kaikessa se tuntui. Muutos...

 

Se on yksi tarinointini kohde tässä jutussa. Toinen on  muistelut kouluajastani ja omasta nuoruudestani Turussa. Norssitytön silmät katselevat päiväkirjojen sivuilta silloista elämää - enimmäkseen vähän epävarmoina, mutta lopulta tarkkaavaisina. ”Syvämiettijäni” sanoi silloinen poikakaveri....

 

Aion ottaa kirjoitelmaani huomattavasti kepeämmän linjan kuin pojat. Ja laveamman. Kirjoitan, kuten tulette huomaamaan, välillä ”aidasta” ja välillä ”aidanseipäistä” - Sellaisia ne päiväkirjani kertovat. Jos se jotenkin  jotakuta vakavamielistä norssilaista  häiritsee, on paras jättää lukeminen tähän. Muistojen kultaama nuoruutta ei ryppyotsaisena voi lähteä kertoilemaan... Anteeksi myös etukäteen mahdolliset aukot ja virheet muistikuvissani. Nuorten päiväkirjat noina aikoina (eiköhän kaikkina aikoina!) saattoivat olla tytöillä tuskallisen tarkkaan kuvailtuja, tunnelataukseltaan mittavia selostuksia ”jostakusta” ja tuohon ”johonkuhun” liittyvistä tuntemuksista, vaan itse  asiasisällöltään kurjan puutteellisia.

 

50-LUVUN KOULU OLI YLEENSÄ VAHUUTTAAN PÖLYINEN. SUU-JA SORKKATAUTIA ESIINTYI

 

Vähän kulahtaneen kultainen on tässä yhteydessä oikea sana kuvaamaan ainakin omia muistojani kouluajoilta. Jo Turun Yhteislyseossa - siinä kylmässä postitalossa torin kulmalla - oli vallan omalaatuinen tunnelmansa. Siellä se kait kuitenkin johtui enemmänkin tilojen ahtaudesta. Vaan ahdasta oli muissakin kouluissa. Ne olivat vanhanaikaisia, kaikki. Komeita, kauniita kivirakennuksia ulkoa, tunkkaisia sisältä. Sekä konkreettisesti että hengeltään. Norssi uutuutena oli paradoksi Turun koulumaailmassa tässä suhteessa. Kaunis tai komea se ei todellakaan ulkoapäin ollut - kaikkea muuta. Mahtipontinen kylläkin. Erikorkuisia suoria betoniseiniä ikkunoineen jökötti Martin kaupunginosan muiden uusien betonikerrostalojen kaverina Itäisen Pitkäkadun ja Mestarinkadun kulmauksessa. Vaan sisältö - ja etenkin henkinen sisältö - oli kaikkea muuta kuin tunkkainen. 1950-60 luvuilla poikkeuksellinen ja uusi oppilaiden ja opettajien tasa-arvon tunne muodostui pikkuhiljaa sen jälkeen, kun koulumme muutti ”Suomen upeimpiin koulutiloihin” ja syksyllä 1957 muuttui Turun Normaalilyseoksi.

 

Olen kuitenkin sitä mieltä, että eräitä vanhoja, komeita turkulaisia koulurakennuksia ei olisi pitänyt purkaa. Ajattelen tässä vaikkapa Snellmanin koulua kauppatorin kulmalla. Tai omaa postitaloamme. Eikö niiden sisustusta olisi voinut muuttaa nykyaikaiseen muotoon ulkokuorta särkemättä. Mikä hirvitys nousikaan meidän kauniin postitalon koulumme paikalle. Rumempaa rakennusta kuin ”KOP-kolmio” ei taida Turusta löytää. Omalaatuinen se kyllä on, ja kuulema pian muisto sekin. Rakentaisivatpa siihen nyt uuden ”postitalon” -entisen ulkomuotomallin mukaan!  

 

Asiasta toiseen hypäten - eli norssina norssilaisuuteen. Jo heti alkuun voi sanoa, että Norssissa ei opettajia pelätty. Heitä kunnioitettiin kutakin ansioittensa mukaan, mutta minun muistoissani pelätä ei tarvinnut ketään. - Aikaisemmin kyllä. - Haakon Wainiota, lempeän Hilma Ollikaisen jälkeen uskonnonopettajaksi tullutta pastoriopettajaa, minä ainakin pelkäsin. Hän kun huusi aina sanottavansa. Varsinkin rippikoulussa. Me meidän luokan tytöt kävimme melkein kaikki rippikoulumme jostain syystä Martin seurakunnassa, jonka pastorina Haakon toimi. Iäksi on korviini jäänyt huuto: ”Suu- ja sorrkkatautiset ulos!” Joillakin vanhemmilla tytöillä oli huulipunaa tai kynsilakkaa - voi varjelkoon. Minua Haakon kutsui kyllä hyvin lempeästi ”totiseksi torrvensoittajaksi”, määre, jota en ollenkaan ymmärtänyt. Johtui kait vain tunnollisesta läksyjen luvusta.

 

Tietenkin vielä silloin, kun syksyllä vuonna 1953 tulin oppilaaksi Turun Yhteislyseoon sen toiselle luokalle, kouluolot ja koulunkäyntitavat olivat  perin vanhakantaisella mallilla koko Suomessa. Opetettiin niin kuin oli vuosikymmeniä totuttu. Opettaja oli ehdoton auktoriteetti, jota oppilaiden kuului kunnioittaa kaikin tavoin. Vanha tapa oli myös luokan kesken salaa pyrkiä kohdistamaan huomio kulloisenkin opettajan omalaatuisuuksiin vääntämällä niistä vitsejä ja antamalla joskus lempinimi. Usein se oli vain  pelkkä etunimi. Kaikille opettajille ei lempinimiä annettu - ja ehkä he hukkuivat historian hämärään sitten.

 

Opetus  sinänsä oli  vielä 50-luvulla opettajasta riippuen melko tylsää. Läksyjen kuulustelu - uuden asian opiskelu kirjasta tai taululta vihkoon kopioiden - ulkoaopettelu - uudet läksyt seuraavaksi tunniksi - sitä se oli yleensä tunnista toiseen. Minkäänlaista oppilaan oma-aloitteisuutta ei monikaan opettaja ollenkaan hyväksynyt, ehkä  joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Suurin poikkeus ja mieleenpainuvin oli ehdottomasti aikanaan Norssin rehtori ja minulle hyvin rakkaaksi tullut äidinkielenopettaja,  Sampo Haahtela. Tällaiset opettajat - ne poikkeukset - ne jäivät nuorten mieliin ja elämään -vuosikymmeniksi jotkut jopa. Viittaan tässä esimerkiksi Olli Miettiseen - opettajaan, jota en koskaan itse saanut tuntea (harmikseni -myönnettäköön), mutta joka ilmeisesti on hyvin voimakkaasti jäänyt niiden oppilaiden ”omaksi”, joita hän opetti - viittaan taas Pekkaan ja Anttiin tässä. Tapasin toki hänet monesti Seniorinorssien tilaisuuksissa, mutta aina niiden Omiensa ympäröimänä. Tutustumiseen ei siis ollut oikein mahdollisuutta silloinkaan. Toivoin aikanaan kovasti, että joskus olisi!

 

Olisi myös ollut ennenkuulumatonta vielä 50-luvulla, jos luokan pulpetteja olisi jotenkin siirrelty: - ryhmitelty, laitettu ympyrään tai vaikka neliöiksi. Mahdoton tehtävä Norssissakin, vaikka siellä jo vähän vapaamielisemmät opettajat saattoivat jopa istahtaa opettajanpöydän kulmalle. Mutta että ryhmätöitä - ei sellaisia silloin tehty. Sellainenhan olisi sekoittanut koko luokan järjestyksen. Oliko koulussa  minkäänlaista oppilaskirjastoa edes Norssin alkuaikoina? Enpä usko olleen. Kun aikanaan sain omassa toimessani  idean opettaa inhotun Kalevalan ryhmätöillä kuvisopettajamme tehdessä yhteistyötä töiden kuvituksessa, Kalevala meni oppilaiden päähän kuin häkä. Varsinkin Pohjan akka oli pelottavampi kuin Gallen-Kallelan ikinä. Sammon ”olomuoto” ja kohtalo ja Ilmarisen kyisen pellon kyntö kiinnostivat ihan eri tavalla kuin kirjasta tankkaamalla.

LAPUALTA TURKUUN - PELTOMERELTÄ VAAHTERAPUISTOIHIN

 

 Muutin perheeni kanssa kesällä 1953 Turkuun Lapualta, Etelä-Pohjanmaalta. Lapua oli vielä silloin hyvin vahvasti herännäisliikkeen ”kotiseutua”. Körttiläisyys, tummiin pukeutuminen ja muutenkin kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä ilmenevä vanhanaikaisuus ja jäykkyys oli paikallisen väestön keskuudessa jokapäiväistä. Aloitin koulunkäyntini Lapualla kansakoulun kolmannella luokalla. (sinne taas perheeni muutti Vihdistä... vallan kaukaa siis) Lapuan Yhteiskoulu, jossa kävin keskikoulun ensimmäisen luokan, ei tässä ylenmääräisen uskonnollisuuden suhteessa ollut mikään poikkeus. Reaaliaineita opettivat järjestään papit tai heidän vaimonsa. Jopa luonnontieteitä siis. Meidän tyttöluokkamme oppilaat olivat lettipäisiä äitiensä - enimmäkseen maalaistalojen emäntien – huivipäisiä kopioita. Muotista ei hevin poikettu. - Letit oli minullakin, vaikka isäni oli työnjohtajana Lapuan Valmetin patruunatehtaalla ja asuimme Lapuan ensimmäisissä  kerrostaloissa - tosin vain kaksikerroksisissa. 

 

Minulle Turkuun muutto merkitsi vapautta. Maaseudun ahtaudesta kaupungin avaruuteen - melkoinen paradoksi, kun sitä nyt ajattelee. Lapuallahan sitä avaruutta piti riittämän. Siellä ei ollut oikeaa merta lähimaillakaan. Oli peltomeri - talvisin valkea, keväisin ruskea, syksyisin kullanhohtava peltomeri, jossa oli sadoittain latosaaria. Ja edelleen kesäisin melkein kokoonkuivuva Lapuanjoki, joka halkoi tasaista maisemaa. Eipä ollut oikeaa merta Turussakaan näkyvillä, vaikka me perheen lapset niin luulimme. Joki, harmaanruskea, oli täälläkin maiseman halkojana. Mutta joenrannat olivat upeat vaahterapuistoineen. Ihastuin vaahteroihin. Viettäkää hetki Tuomiokirkon kohdalla jokirannan vaahteroiden alla syksyisenä päivänä. Mikä värien upea  sekoitus maassa lojuvissa lehdissä onkaan...

 

Turku oli kaunis, vihreä kaupunki. Varsinkin Tuomiokirkon tienoo, jossa asuimme, oli talvisinkin kodikkaan viihtyisää, enimmäkseen puutaloseutua vielä 1970-luvulle asti. Turkua ei silloin 1950-60-luvuilla voinut olla rakastamatta.--- Myöhemmin tuli suru Turun puolesta.

 

Olin siis onnellinen, iloinen tyttö tullessani Yhteislyseon toiselle luokalle syyslukukaudella 1953. Luokassa oli melkein 30 tyttöä. Miltei maksimimäärä niihin aikoihin, tosin Lapualla luokallani oli 45 oppilasta. ”Liian suuri” nykyajan oloon, vaikka tyttäreni, joka toimii Helsingin Kuvataidelukion apulaisrehtorina ja opettaa kieliä siellä, sanoo, että heillä nykyään on tuonkokoisia kursseja, isompiakin, aivan yleisesti ja yhtä ahtaissa tiloissa, kuin missä minä aloitin silloin.

AURAKADULLA JA POSTITALOSSA. TUHKIMO JOULUJUHLISSA

 

Koulumme toimi tuolloin  kahdessa paikassa. Me tokaluokkalaiset  tytöt olimme ”vuokralaisina” Aurakadun Tyttökoulun tiloissa. Joitakin tunteja pidettiin ”postitalon koulussa” eli varsinaisessa Turun Toisessa Yhteislyseossa, kuten koulun virallinen nimi silloin kuului. Postitalossa, joka siis oli todellakin aikaisemmin toiminut Turun pääpostina, ei ollut ollenkaan esimerkiksi kunnollisia voimistelutiloja eikä  kunnon juhlasalia. Useimmat koulun yhteiset tapahtumat  pidettiin tyttökoulun liikuntasalissa.

 

Siellä luokkamme, kaikki luokkamme, viidennet A ja B ja C esittivät vuonna 1956  joulujuhlissa - perinteen mukaan - näytelmän. Tuhkimon. Vesterisen Leila oli itseoikeutetusti eteerisen hentona ja vaaleana itse Tuhkimo. (Hänen serkkunsa oli ”filmitähti” Ruth Johansson.) Minä sain esittää hyvää haltiatarta, Celestrineä, Klasu Lilja C:ltä oli prinssi, ja Penna kuningas. Weissmanin Paula oli kuningatar. Lappalaisen Antero, B-läinen, oli kaveri, josta kaikki pitivät. Lempeä, hauska ja ymmärsi tyttöjä jo silloin. Vaikka perheessään oli pelkkiä poikia! Antero eli ”Eero” oli näytelmän lakeija, Grim. -- Jostain syystä tuohon aikaan annoimme tietyille luokan pojille nimet seitsemän tunnetun veljeksen mukaan,-- niinpä Eero-Anterolla oli kovasti asiaa minulle :”.. hänen olkaimenkoristuksensa tai mitkä härvelit ne nyt ovatkaan (epoleteista en tiennyt!) olivat koko ajan tippumassa ja hän  sanoi mulle:´Kati viitsisitkö panna ne hyvin. Ja mä laitoin yhtämittaa.”....Antero teki minulle  näytelmään omalaatuisen kruunun. Hän jotenkin järjesti niin, että kruunuun syttyi kynttilät. Kannoin selässäni siis pattereita. Antero hihitteli selkäni takana roolinsa kesken: ”Kati, varo pattereita!” En totisesti saanut kääntää selkääni näyttämöllä. Yleisöä joulujuhlassa huvitti vallan väärässä kohtaa, kun haltiattaren kruunu rupesi ”tuikkimaan”....kesken esityksen. Sähkökatkokset eivät millään muotoa olleet Anteron vika, joten minua vaan sisäisesti nauratti itseänikin, kun replikoin: ”Moni kyynel karvas ankee, maahan kovaan, kylmään lankee. Kun ne valuu virtanaan, näyttää Herra armoaan. Miks hän muuten meille ois, luonut taidon pyyhkiä ne pois?”  Se oli Topeliusta se.  Harjoittelimme  kovasti koulutuntien jälkeen. Esitimme Tuhkimon kaksi kertaa - ensin alaluokille ja sitten muille. Välissä kävimme ”Nixissä” (Phoenix - silloisen Yliopiston kahvila Aura-Yliopistonkadun kulmassa) syömässä roolivaatteissamme. Se huvitti kovasti henkilökuntaa siellä. Ja vielä....”Lunttu lupasi OSCARIT Klasulle ja Leenalle, vaikka mun mielestäni se  toinen olisi kuulunut Leilalle.” Kaveri ensin!

 

Luokkamme oli tyttöluokka. Se tarkoitti kahtakymmentäneljää kikattelevaa ja meluisaa nuorta naista. Vastaavasti oli poikaluokka. Se, ja kolmas, C-luokka, jota emme oikein tunteneet edes, toimivat pääasiassa postitalossa -- Aurakadun koulu kun oli nimenomaan tyttökoulu, ”Nunnala”. Ei sinne poikia tahdottu oikein päästää. Joskus oli vaan pakko. Tyttökoulun rehtori oli luku sinänsä. Hän oli kaikkien kauhu. Roteva neiti-ihminen. Musta tukka oli leikattu geometrisen tarkasti kulmikkaaksi. Viivasuora otsatukka. Viivasuorat sivuhiukset ja viivasuoraan leikattu lyhyehkö takatukka. Ei uskoisi, mutta siinä oli ihka oikea tyttökoulun rehtorin stereotyyppi. Hän oli jotenkin julmanoloinen nainen. Etenkin, kun oli yleisessä tiedossa, että hän inhosi meitä yhteislyseolaisia kaikella tapaa. Enemmän jopa kuin ressulaisia, poikakoululaisia, joiden koulu oli ihan vastapäätä. Hänellä oli tapana seistä yläkertaan menevillä rappusilla ja tuijottaa sieltä korkeuksistaan meitä mustilla pistävillä silmillään. Me pysyttelimme erillämme ”hänen tytöistään” omalla tontillamme koulun alakerroksessa. Kukaan ei erehtynyt menemään  ilman syytä rappusia ylös pyhimpiin kerroksiin. Pihamaalla me samoin olimme omassa ”kulmassamme” lähellä sisääntuloporttia. Muutenkin Nunnalan tytöt jäivät koulunuorison touhuissa meille vieraiksi.

 

Tyttökoulun myöhemmän rehtorin  tunsin sitten henkilökohtaisella tasolla perhetuttavana. Herttaisempaa ihmistä saa hakea. Täysi vastakohta edeltäjälleen.

 

Joitakin tunneistamme pidettiin postitalolla. Siellä oli aina jännittävää. Se oli sitä aikaa, jolloin ainakin tytöt ahkerasti näitä - enimmäkseen oman poikaluokkamme kavereita - vilkuilivat. Pojat ei meistä  tytöistä vielä tuolloin niinkään välittäneet. Koin oloni vallan kiusalliseksi kerran pihamaalla, kun Honkasen Veikko ”Hulmutteli välitunnilla  mun tukkaa ja mölysi: Kattokaas kuin kauniit kutrit Katilla on, kato nyt Veli(krr) Katin kiharoita.” Tämä  sattui maaliskuussa -56. Pelkäsin kovasti, että minulle naurettiin, vaikka minulla pitkä luonnonkihara tukka olikin.

 

”ISKAN HAAREMIN” JALKAVAIMOKO?  ENTÄ”MIMMIN MISSIT”

 

Itse olin kolmannesta luokasta lähtien kuolettavasti ihastunut siihen ”pahaan poikaan” eli Salmisen Ismoon, Iskaan, josta Pihlannon Pekka muisteloissaan kertoo. Ismo asui samoilla kulmilla kuin minäkin eli Kerttulinkadun tienoilla, ja näin häntä siis muulloinkin kuin vain koulussa. Ja kovasti yritinkin nähdä.... Iska viis veisasi meikäläisestä. Lausui jopa joitain mieltäraastaneita huomautuksia 13-vuotiaan ”muodoista” - tai pikemminkin niiden puutteista. Parin vuoden päästä(!!)viimein totean: ” Ei Iska musta välitä. Kylmä totuus on että I on huomannut, mitä mä ajattelen hänestä ja yrittää vain pitää mut itsellään haaremitarkoituksessa. Jalkavaimona. Mitä mä teen?”.... Voi Kati-parkaa--jalkavaimona!!! Minkäköhän laisia luulin sellaisten olevan. Iska-parkaa myös! JOS hänellä OLISI ollut moisia. Ei siinä paljon lohduttanut se, että poikaluokan oltua vuorollaan meidän luokassamme, löysin useasti pulpetistani kortteja tai paperilappusia, joissa luki :”Id love Yu bo”! Tai vastaavaa. Niiden lähettäjän tiesin vallan hyvin, vaan ei se Iska ollut, ei.

 

Pekka muistelee, että Iska vaihtoi koulua joidenkin pienten keppostelujen takia sitten Mestarinkadulle muuton jälkeen. Oli siinä kyllä kyseessä aika isot keppostelut! Silloin meillä oli luokanvalvojana Leena ”Lahtiska”, todella mukava englanninopettaja. Leena oli täynnä pyhää kiukkua Iskaa kohtaan, ja niin sai poika lähteä koulusta. -Ansionsa mukaan... Ja minä itkin..

 

No, Iska muutti Puolalan Yhteislyseoon, ja henkilökohtainen henkinen elämäni ainakin rauhoittui huomattavasti. Iska näet muutti myös pois Kerttulinkulmilta, enkä enää juuri nähnyt häntä. Vaikka myöhemmin tuntui, että hän yhtäkkiä halusikin nähdä - minua! Ja tosiaan -muutamia vuosia myöhemmin olen kirjoittanut päiväkirjaani, että eräissä koulumme konvareissa ”Laaksosen Iska ilmestyi yllättäen paikalle, ja nyt hän kyllä suvaitsi huomata mutkin. Mutta mulla on jo oma rakas seurani - katselkoon vain.” Haa, oli pientä kostontuntua kuitenkin ilmassa.

 

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi postitalolle ja Aurakadulle. Meillä tytöillä oli tuolloin ensimmäisten keskikoululuokkien aikana  jonkin aikaa luokanvalvojana ja äidinkielenopettajana ”Mimmi” eli neiti Lempi Aalto. Hän oli tomera, tiukka ja mukava. Ulkonäöltään hurja, sydämeltään kuitenkin ”kauhean kiva”. Kirjoitin äsken sanan ”hurja”. Syy oli tämä: Hänen toinen silmänsä katsoi suoraan ja toinen sinne tänne. Koskaan ei ihan varmasti voinut tietää, ketä hän tarkoitti, kun kehotti vastaamaan kysymykseensä.

 

Siihen aikaan oli tavattoman muodikasta perustaa ”kerho”. Ei tietenkään mitään koulun kerhoa, ei sellaisia ollut silloin vielä...Niinpä me muutamat meidän luokkalaiset perustimme  1955 ”Mimmin missit” -nimisen kerhon. Siitäkin näki, että pidimme Mimmistä kovasti. Kerho kokoontui aina silloin tällöin jonkun jäsenen kotona. Meitä oli ainakin Vesterisen Leila, Simosen Kaija sekä Lehtosen Marja-Liisa, Vuorisen Anja, Silvennoisen sisarukset Eeva ja Liisa, Jalassolan Pirkko, Rantasen Leena ja minä. Sittemmin kerhoon alkoi olla tunkua, se hajosi  ja muutti sitten nimensä ( SKK:ksi, mitä lie tarkoittikin) ja jäsenistöäänkin ja toimi vielä jonkin aikaa. Antaumuksesta kertoo se, että silloin, kun maassa ja siis Turussakin, oli yleislakko maaliskuun alussa 1956, eivätkä bussit kulkeneet, vaelsimme jalan Vähä-Heikkilään Silvennoisille. Luulisin että tarkoituksenamme oli lähinnä kehittää jonkinlaisia kirjallisia harrastuksia keskuudessamme, mutta enempi kaverien yhteiseloa se kehitti. Toimin itse sihteerinä.  Ne tuonaikaiset pöytäkirjat ovat vielä tallella minulla.

 

(Pirkko kehotti minua vielä äskettäin polttamaan ne ---- sekä päiväkirjanikin!!! --- ENKÄ TAATUSTI  POLTA! Älä taas yritä komennella, tai jätän ne testamentissani sinulle. Ehdolla, että et saa hävittää niitä! Ja on luettava päivittäin. Mitäs SIITÄ tuumaisit?) 

 

Niitä pöytäkirjoja ei totisesti tulevan äidinkielen opettajan tuotoksiksi oikein uskoisi. Villiä, olevinaan humoristista sekasotkua koko vihot täynnä.... --Eivät kuitenkaan päiväkirjat. Ne ovat sen ”totisen torvensoittajan” tuotoksia. Viihdettä lapsenmielisille alkuaikoina, vakavaa elämän havainnointia ja pohdiskelua myöhemmin.

” ROCK AROUND THE CLOCK” JA MITÄ SITÄ MUUTA OLIKAAN 

 

Myöhemmin suomenopettajaksemme tuli tuo Pekankin mainitsema ”Nalle”, leppoisa mies, joka oli lisäksi hyvin kiinnostunut nuorison ”muotivirtauksista”. Niinpä kun Turkuun sitten saapui oikea ”rock”-orkesteri ”pitämään sitä silloin kovasti turhaan paheksuttua konserttiaan konserttisaliin, me meidän koulun porukat huomasimme suureksi hämmästykseksemme Nallen istuvan melkein eturivissä salissa - tosin vähän ”kyyristellen”. Koko rock-konsertti oli etukäteen lehdissä – lähinnä Turun Sanomissa tuohtuneesti tuomittu ”nuorison villitsemiseksi”.

 

Rock oli uutta. Jännittävää.  On kuitenkin muistettava eräs tärkeä seikka. Vaikka koko Suomen lehdistö kohisi tästä ”rock-villityksestä”, meidän oli itse nähtävä ja koettava, mistä oikein oli kysymys. Ei nuoriso tuolloin, sen paremmin kuin nykyäänkään, hyväksynyt mitä tahansa, jota joku hurjaksi  tai ennenkokemattomaksi kehui. Niin oli myös rockin laita. Se oli itse arvosteltava. Muistan, että melkoisen ennakkoluuloisina me konserttisaliin silloin menimme. Ja vähän samanlaisina, epäröivinä, sieltä palasimme. Yhtä kokemusta rikkaampina. Vaan ei tuo mitään maita ja taivaita kääntänyt. Oli vähän sellainen olo, että ”paljon melua tyhjästä”.

 

Olimme aiemmin usein olleet ”iskelmä- ja ja jazzkonserteissa”. Niissä kävi koko Turun nuoriso, vanhemmatkin. Konserttitalolla soitti  Olli Hämeen orkesteri, Sacy Sand, The Ditty Dealers, Gusse Rössi, Onni Gideon, Brita Koivunen, Herbert Katz, Paavo Einiö juontajana. Sellaisia nimiä muistan. 

 

– No, nyt oli kyseessä samalla paikalla sitten se ROCK! Ulkona oli poliiseja kuin pahimman mellakan odotuksessa. Istuimme kavereidemme kanssa aivan salin etuosassa ja olimme lähinnä ällistyneitä, kun salin takaosaan ryntäsi joku joukko ”pidättämään villiintyneitä nuoria” ja kantamaan heitä ulos. Emme me - suurin osa nuorista - villiintyneet rockista millään lailla. Uusi kokemus toki, mutta paljon oli vielä edessä, ennenkuin se miksikään nuorison ”villitykseksi” tuli. Kaikille tuskin koskaan. Toki siellä konsertissa oli pari, kolme ihmistä noussut seisaalleen taputtamaan orkesterille Eivät he muistini mukaan tanssineet - hyppivät enintään. Taputtivat seisaaltaan ehkä tavallista villimmin... Oliko se pelkkää provosoitumista? Ehkä hyvinkin. Ehkä myös  todellista innostumista. Yleisesti ei konsertin jälkeen  herännyt kuitenkaan mitään ”kapinaa” - vielä. Kirjoitin vimmoissani muutamien kavereiden kanssa erittäin vihaisen yleisönosastokirjeen Turun Sanomiin, jonka syytä mielestämme koko konsertin provosointi oli. Media oli media jo tuolloin! 

 

Musiikkimaku oli  vielä silloin 1950-luvun puolivälin tienoilla rockin vasta hiipiessä esiin jostain kaukaa hyvin samanlainen niin nuorilla kuin vanhemmillakin. Itse olin erityisen harras  operetti-oopperamusiikin ja klassisenkin ystävä. Radio niitä soitti, ja radiota silloin kuunneltiin. Televisio oli kyllä jo tullut -uutuus sekin, mutta alkuun se näytti kultakaloja, visailuja  ja jääkiekkoa(sentään).  Isäni lauloi Laulun Ystävissä - tunnetussa turkulaisessa kuorossa - pidän edelleenkin mieskuorolaulusta. Ennemmin sitä kuin rockin pahimpien muotojen meteliä. 

 

Sen  myötä – rockin - kuitenkin jotkut jo silloin kapinoivat vanhempiensa mielipiteitä vastaan. Murrosta ja uhmaa - sitä kait... Oli kellä oli.

 

Sitten tietysti kiinnostivat edelleen  ne iskelmät. Jazz myös - lauloihan esim. Brita Koivunen ihan selvästi jazz-sointuisia kappaleita. (Tapaamme mieheni kanssa käydä heinäkuun toisena viikonloppuna veneellä Taalintehtaalla. Siellä pidetään tuolloin ”Baltic jazz”. Parin vuosikymmenen perinne. Melko rauhallinen - todella jazziin keskittyvä viikonloppu. Meren äärellä. Yleensä yhtä aikaa Ruisrockin ja Hangon Regatan kanssa - siis rauhallista on ja pieniä, hyviä mm. venäläisiä jammaajia ja - Johanna Iivanainen.....Tämä oli mainos tämä.) No, silloin aikoinaan pidettiin enimmäkseen ulkomaisista, nykyisin klassikoiksi tulleista iskelmistä. Kieli oli englantia, tietysti: - I’m in the mood for love...Strangers in the night... True love... I dont care how much you love me.... sellaista se.

”MENNÄÄKS GOLF-KENTÄN KAUTTA? JOKU NÄKI ASEMAPUISTON KÄVELEMÄS KESPAN KÄYTÄVÄS”

 

Tuohon aikaan Turun oppikoulunuorisolla oli tapana ”käydä kaupungilla kiertämässä korttelia”. Se tarkoitti, että iltaisin eri koulujen teini-ikäinen nuoriso kerääntyi kävelemään  keskeisimpään kaupunkikorttelistoon. Kierrettiin lenkkiä Yliopistonkatu –Kristiinankatu – Erikinkatu - Aurakatu tai Humalistonkatu – Eerikinkatu - Aurakatu. Tarkoitus oli tavata ”tuttuja”, siis lähinnä samanikäisiä eri koulujen” kiinnostuksen” kohteita. Humalistonkadun varrelle perustettiin noihin aikoihin Mini-golf-rata. Sen ja ”Kespan käytävän” kautta (tarkoitti ilmeisesti Kestilän Pukimon alikulkua Yliopistonkadulta)  kiersi paljon nuorisoa Siinä oli kahvibaari, ja molemmat keräsivät nuoria varsinkin kesäisin, mikä oli tietysti radan perustajien tarkoitus. Päiväkirjoissani mainitsen ”golf-kentällä kulkemisen” vähän väliä . Jos joku sattuisi noin vain niitä lukemaan, hämmästys voisi olla melkoinen .Golf-kenttä keskellä Turun keskustaa!!  Vaan siitä kiertämisestä: Välillä vaihdettiin suuntaa. Yleensä se kaveriporukka oli oikeastaan tärkeämpi, ainakin korttelinkierrossa, kuin se  tietty ”kaveri”, etenkin ennen kuin täytettiin tuo 16-vuoden tärkeä ikä. Korttelinkierto ja viikonloppuna jossakin baarissa pikkupullan syönti oli oikeastaan terveellistä ja hauskaa, viatonta huvia. Tulipahan käveltyä! Sääli niitä, jotka asuivat kaukana keskustasta silloin. Siltä meistä tuntui.

 

Onneksi Turussa kulki ratikoita. Kakkosen raitiovaunu kulki aivan meidän kotitalomme ohi Hämeenkadulla. Pysäkki oli olohuoneen ikkunan alla. Aamuviideltä alkoi koko päivän kestävä kiljunta, kun ratikka tuli pysäkille, ja jarrut vinkuivat. Kumma kyllä siihen tottui niin, että jos joku aamu ei tuttua kiljuntaa kuulunutkaan, siihen sitten heräsi. Ei kovin läheltä keskustaa - kuten meiltä Hämeenkadulta -kuitenkaan juuri koskaan kaupungille ratikalla kuljettu. Kävellen se oli ilmaista ja yhtä nopeaa. Odottelin yleensä Vesterisen Leilaa Uudenmaankadun ja Hämeenkadun kulmassa. Jalassolan Pirkko liittyi seuraan Yliopistonkadulta. 15-17-vuotiaita tyttöjä ja poikia oli yleensä miltei säästä riippumatta aina jossain päin korttelia tai sen varrella runsain mitoin liikkeellä varsinkin viikonloppuisin. Kävellen käsikynkkää keskenämme me vietimme iltoja. Hiljaksilleen oltiin. Ei meistä koskaan valitettu missään. Siinä tavattiin Ressun eli Reaalilyseon poikia. Oli Tipulan eli Tyttölyseon tyttöjä. Porukkaa joka koulusta. Tapasimme vuorenvarmasti myös poikaluokkamme kavereita noilla kierroilla. Mm. Antero, Olli, Leppäkosken Reijo, Haiski ja Nurmisen Matti olivat siellä melko varmasti. Oli ”iso-Tase” ja ”pikku-Tase ”.Sellaisia kummallisia henkilöitä kuin ”Asemapuisto”, ”Piipin kaveri”, ”Pili-Pali Nyyhky”, ”Mutsu” ja jopa ”Keskonen(!)” saatettiin tavata. Muista kouluista. Kun ei tiedetty oikeaa nimeä. Kaikkien ainakaan.

KESÄTÖISSÄ -- JA SITTEN TULI JAMES DEAN, JIVE JA TEINIELÄMÄ

 

Olin kesän -56 jonkinlaisena juoksutytön ja yleishenkilön (myyntiä ja siivousta - elämäni kohtalo näköjään) sekoituksena koko kesäloman Turun Kuvauksessa. Siellä ystävystyin vanhempien työkavereiden kanssa ja opin tuntemaan myös, millainen oli sen ajan ”johtaja” ja varsinkin ”rouva”. Tiukkaa, tiukkaa... nuoret ankarassa valvonnassa ja kurissa. Olin jo edellisenä kesänä siellä ja kesän jälkeenkinpäin. Myös hyvin usein sunnuntaisin. Silloin oli kiire, perhe- ja hääkuvauksia oli paljon, 30-40 ”sarjaa” päivässä. Touhukasta aikaa, kun muistetaan, että koulua oli ja töitä tehtiin myös lauantaisin. Siellä tapasin paljon opettajiamme ja tietysti myös koulukavereita. Valokuvaus oli milteipä muotia tuolloin. Töitä riitti. En kuitenkaan valita mistään noissa päiväkirjoissani. Koko ajanhan sattui ja tapahtui!... Ja sain kipeästi tarvitsemaani palkkaa. Myöhemmin olin kolmena kesänä Kupittaan Savi Oy:ssä maalaamassa keramiikkaa--Ihan toisenlaiset oli työkuviot ja -suhteet siellä. Mutta aloitteisuutta arvostettiin kummassakin työpaikassani nuoressakin työntekijässä -aloitteisuutta, jota koulussa ei opittu silloin-- Tämä asia ei ole vuosikymmeninä työelämässä muuttunut. (Eräänlaisina ”työnantajina” mieheltäni ja minultakin on usein, hyvin usein kysytty, millainen sen nuoren pitää olla, joka otetaan töihin. ”Positiivinen, positiivinen, positiivinen ja oma-aloitteinen, kohtelias - ne ovat tärkeimmät ominaisuudet. Tumput suorina ja nyrpeä ilme: - varma: EI enää ensi kesänä tapaus - eikä suositella muille. Ja - hae aina ITSE kesätyösi! Ei se työnantaja sinun isääsi ole palkkaamassa!)

 

Kaikki nuoret olivat silloin kesätöissä, jos vain töitä sai. Työ kesti täyden päivän jo 14-vuotiailla.Koulu maksoi tuohon aikaan, eikä monellakaan perheellä ollut liikaa rahaa. Kaikkia perheen lapsia ei koulutettu. Moni lahjakas nuori jäi ulkopuolelle, ja toisaalta oppikouluun jäi ”roikkumaan” turhaa väkeä, joka olisi pärjännyt ja ollut tarpeen paljon paremmin ammattikoulun linjoilla.

 

Nuo vuodet 1956 -60  olivat merkittäviä Turun nuorison elämässä. Kuten jo aiemmin olen maininnut. Eikä pelkästään rockin vuoksi. 50-luvun loppuvuosia leimasi hiljalleen kaiken alleen kaatava muutos. Muutos nuorisokulttuurissa vähän joka puolelta katsottuna. Omasta näkökulmastani myös. Meistä tuli ensin ”teinejä”. Syksyllä saimme luokkasormukset. Ketkä jatkaisivat lukiossa seuraavana vuonna? Tuli selvitys Kouluhallitukselta Normaalilyseoksi muuttumisesta ja päätös, että 9.1.1957 muutetaan uuteen koulutaloon. Se jännitti. Nuorisokulttuurissa tapahtui itseasiassa paljon. Elokuvissa kävimme katsomassa mm. ”Nuoren kapinallisen” ja ”Edenistä itään”. Suomalainen elokuva ei silloin kiinnostanut, mutta ”Iskelmäparaati oli kiva.” Jos ei muualla, niin ”Nonarissa” eli Non Stop -leffassa, voi aina viettää edullisesti aikaa. Turussa niitä oli kaksi. Näytäntöön voi mennä istumaan milloin vain ja viettää siellä aikaansa niin kauan kuin halusi. (Halailuun sopiva paikka nuorille siis). Ohjelmistona oli uutiskatsauksia ja piirrettyjä filmejä, jotka pyörivät ”non stoppina”. Ei siis mitään varsinaisia elokuvia. Itse en erikoisemmin ihastunut James Deaniin. Minua kiinnostivat enemmän saksalainen ”Sissi”. Karl-Heinz Böhm, Doris Day ja Howard Keel, James Stewart. Elokuvan tähtiä. Simosen Kaijalle tuli tärkeä Elokuva-aitta-lehti. Siitä leikkelimme ”tähtiä”. No sitä surtiin, että ihan p-Tasen näköinen Sal Mineo kuoli siinä ”Jättiläisessä”. Myös James Dean -leffa.

 

Kesäteatterikin aloitti Vartiovuorella. Sinne rakennettiin jo ihan pysyviä kulisseja. Niitä käytiin kurkkimassa. Leilan pikkusisko, Anneli, näytteli siellä jotain lapsiroolia, mutta näytteli joka tapauksessa. Partiotoiminta oli vilkasta. Itse olin Turun Tähti-tytöissä mukana vielä naimisiin mentyäni. Kaupungilla kierreltiin iltaisin. Pirkko, Leila ja minä. Miten sitä jaksoikin. Käveltiin, käveltiin kilometreittäin, ja käytiin tanssilavojen liepeillä kesäiltoina ”kattelemassa ”Uittamolla ja ”Peukulla”, Peurakallion lavalla. Ei itse tanssittu paljoakaan - vielä. Leilan luona oli grammari, ja siellä eräs Kape ja Leilan veli opettelivat kanssamme. Myös tanssikursseja käytiin. ”Kaikki” kävivät. Oli teiniyhdistyksen järjestämiä ”vanhojen tanssien” kursseja - Tipulassa enimmäkseen - mutta niissä opeteltiin myös  muita tansseja - ja jiveä.

 

Eihän silloin tarvittu mihinkään ns. vanhoja tansseja. Niitä oli vain hauskaa opetella. Ei kouluaikana ollut mitään ”vahojen tansseja”. Oli toki ”vanhojen päivä”. Se tarkoitti, että seiskaluokkalaiset pukeutuivat penkkareiden jälkeisenä päivänä ”vanhoiksi”. Kirjaimellisesti.

 

Kaiveltiin komeroita ja ullakoita ja lisäiltiin vaatetukseen pitsejä, huiveja, olkihattuja, varsikenkiä, sangattomia silmälaseja... Pojat kaivoivat vanhoja liivipukuja ja piippuja esiin. Niissä tamineissa viihdytettiin sitten alaluokkien oppilaita se koulupäivä. Illalla oli ohjelmalliset tanssit - mutta ihan tavalliset hynttyyt päällä siellä tanssittiin . Ei mitään juhlapukumeininkiä tai vanhoja tansseja. Ne tulivat vastaan vasta ylioppilaskuntien juhlissa aikanaan.

 

Mutta niistä tanssikursseista. Käytiin ihan maksullisissa tanssikouluissa. Oli pakko, kun piti opetella jiveä. Se oli uusi, jännittävän vauhdikas tanssi. Liittyi mielissämme vähitellen siihen rockiin. ”Yks... kaks... sivulle - viereen... yks... kaks… taakse - viereen... ympäri ja vauhdilla! Lehtosen Ykä Ressusta oli vuosia uskollinen jive-kaverini.

 

”KESÄYÖN ON ONNI OMANANI” 

 

Kesätöistä ja tansseista poikkean välillä muunlaiseen, hyvin toisenlaiseen kesätunnelmaan. Hyvin tärkeään minulle.

 

Kirjoitelmani otsikko on PÄIVÄKIRJOJENI KERTOMAA… Haluan sen vuoksi ottaa tähän oheen katkelman eräästä sellaisesta:  ” 2.7.-58 On melkein keskiyö. Kirjoitan tätä paikassa ja tunnelmassa, jonkalaisessa on luullakseni vain erittäin harvoja päiväkirjoja täytetty. Istun näet kanootissani melkein keskellä Kassorinselkää ympärilläni henkeäsalpaavan ihana maisema ja vielä henkeäsalpaavampi hiljaisuus. On aivan tyyntä, niin tyyntä, että tuskin värekään rikkoo koko selän muodostamaa peiliä... Oikealla on aukea, jonka reunat ovat sinertävän harmaita saaria. Ne heijastuvat veteen.

 

Ja tätä suunnatonta kauneutta ja ihanaa hiljaisuutta, joka niin hyvin sopii mun tyyntyneeseen mieleeni, mä yritän sovitella sieluuni, jotta voisin aina säilyttää sen jossain sisimmässäni. Tämähän on kuin rauhan ja onnen vertauskuva. Jokunen kalanpolskahdus ja vesilinnun huuto vain välillä korostaa entistä selvemmin kesäyön hiljaisuutta.....”

 

Tällaisia kesäyön  hiljaisia hetkiä olen näillä samoilla vesillä kokenut monia, monia. Sillä vähänpä tuolloin, 17-vuotiaana, aavistin, että vain runsaan viiden vuoden kuluttua asuisin samojen rantojen äärellä, soutelisin samoja vesiä yhtä haaveellisena. En enää tyttönä, vaan nuorena naisena. Nyt vain rouvaksi kutsuttuna. 

 

Nykyäänkin, kun katselen ikkunastani ulos tai istun rakkaan mieheni kanssa parvekkella kesäiltoina, näen nuo samat vedet - milloin yhtä tyyninä ja hiljaisuuteen vaipuneina - milloin villeinä aaltoillen kantaen vaahtopäiden pitsihuntuja pärskeissään. Yhä heijastuvat rantojen puut ja kalliot veteen, ja yhä yhtä paljon tuo kauneus sisimpääni vaikuttaa... Kuin silloin - nuorena tyttönä kesäpaikkamme vesillä kanootissani hiljalleen meloessani.--- Olen paljon saanut, kun tämän onnen olen saanut. Kaiken muun ohella.

SEPE JA ENSISUUDELMA, RATIKAT VIELÄ JA UNKARIKIN 

 

Minulle syksy ja kevät 57-58 olivat hyvin jännittävää aikaa. Luokkasormukseni katosi ensimmäisen vakituisen poikakaverin, Ressua käyvän, mukavan ja komean, Lohtajan Sepon, taskuun heti ensitreffeillä. Silloin oli ”seurustelevan” parin merkki tuo luokkasormusten vaihto. Tyttö piti sormusta kellonremmissä ja poika yleensä  oikeassa pikkusormessaan. ”Sepe pyysi katsoa sitä, pani sen äkkiä taskuunsa ja selitti, etten saisi sitä ennenkuin seuraavana iltana Silloin huomasin sormukseni riippuvan Sepen kellonketjussa. Kun pyysin sitä takasin, Sepe vastas silmää iskien, ettei sitä enää saanut irti. Se ei mahtunut hänen pikkusormeensa. Se oli niin pieni. Sepeä harmitti. Omansa hän antoi mulle mun kellonremmiini.”

 

Elin outoa, uudenlaista elämää. Molemmille kokemus oli kait yhtä uusi ja hämmentävä. Ensisuudelma - kaikki siihen liittyvä - oli ensimmäistä tuolloin. Oltiin katseltu toisiamme kaupungilla ja muualla pidemmän aikaa. Yllätys minulle silti oli  melkoinen, kun Pave, Sepen uskollinen seuralainen, tuli syysiltana kysymään minulta: ”Lähtisiks sä ton Sepen kans elokuviin? Mun piti tulla kysymään, kun se ite ei uskalla.” Minä lähdin. Seurusteltiin puolisen vuotta. Oltiin pari kertaa viikossa kulkemassa käsi kädessä milloin leffaan, milloin jonkun kotiin, milloin käveltiin vain muuten.

 

”Sepe ei tykkää tytöistä, jotka kiroilee tai polttaa. Eikä sellasista, joilla on villapusero ja pitkät housut.” Sepellä oli myös jyrkkiä luontoon liittyviä mielipiteitä jo tuolloin, tulihan hänestä myöhemmin Turun seudun ensimmäinen luomuviljelijä. Ja myös yksi ”vanhan Turun” tulisista puolestapuhujista. 

 

Sputnikin menoa seurattiin. Televisio esitteli avaruutta jonkinlaisina piirroksina muistaakseni. Uutta... outoa. Katseltiin tarkasti tähtitaivaita. Mutta tuli myös muuta - silloin elettiin jo täysillä koulutanssien aikaa. Vähitellen halusinkin olla vapaa. En ollenkaan tykännyt istua saman kaverin vierellä koko iltaa. Sepe taas halusi, ei tykännyt ollenkaan, että ”hänen tyttönsä” tanssi muiden kanssa. Vaikka: ”Sepe on kyllä niin ihana. Mut mä haluun tanssia toistenkin kans. Mitä mä teen? Mitä mä oikein haluan?” Niin tuli sormus takaisin Katin sormeen. Olin helpottunut ja surullinen - yhtäaikaa. Myöhemmin seurusteltiin vielä - lyhyen aikaa. Murrosikää ja murrosta monella tapaa.

 

Vielä raitiovaunuista. Ratikalla ei edes kannattanut kaupungille mennä. Ketäpä siinä olisi tavannut. Eri asia oli muut matkat. Joskus oli niin kova kiire kouluun, varsinkin Norssin aikoina, että piti ajaa kolmosen raitiovaunulla koulun lähelle Itäiselle Pitkällekadulle saakka. Muutenkin minä kaipasin niitä ratikoita kauan ja hartaasti. Ne olivat lempeä matkustustapa. Mikä sääli, että se loistava yhteysverkko 70-luvulla purettiin. Tilalle tulivat katkuiset linja-autot. Häpeä Turulle totisesti. Häpeä ja ihmettely koko Suomen silmissä.

 

Muutama sana tuosta ”Haiskista”. Hänen oikea nimensä oli Heinrih Kiss. Hän tuli kouluumme  kait kolmannelle luokalle Unkarista. Hän kuului ns. Unkarin pakolaisiin. Kummallisen mustavalkoisesti politisoituneita me sen ajan nuoret olimme. Johtui varmaan sotien kipeistä muistoista vanhemmillamme. Sota-aika oli vielä lähellä. Kun Neuvostoliitto silloin vuonna 1956 meni kukistamaan kansannousua Unkarissa, meidän veljeskansamme maassa, jokainen Turussa, jokainen meidänkin luokalta osti Unkarin pienoislipun - paperisen - vastalauseena ”vapautukselle”. Haiski nyt oli kyllä tullut Suomeen jo paljon aikaisemmin, eihän hän muuten olisi voinut tuolloin luokallamme olla ja puhua täydellistä suomen kieltä, mutta yhtäkaikki hänestä tuli jotenkin tuon Unkarin ”vapaustaistelija” meidän mielikuvituksessamme. Haiski vain hymyili eikä  koettanut korjata asiaa mitenkään omalta kohdaltaan. Miksi olisikaan?

”PLÄIMÄLLÄ KRAMPPIIN” ELI PENNIN PORUKKA RETKEILEE JA TAITEILIIJAIHASTUS SEURANA MILLOIN MISSÄKIN 

 

Talvisin hiihdimme paljon. Joskus pääsi hiihtämään jo ihan omilta kulmilta, mutta yleensä kannoimme äheltäen sukset Kupittaalle, ja sieltä lähdimme hiihtämään Uittamon ja Ilpoisten lumisiin metsiin, jäiden aikaan jopa Hirvensaloon mäkeä laskemaan. Nykyisin  mentäisiin ”laskettelemaan”, vaan silloin  ei ollut mitään erityisiä ”hiihtokeskuksia” saati laskettelusuksia. Hiihtovaatteet oli kullakin omanlaisensa, minulla esimerkiksi duffelitakki. No, pitkät housut ja monot sentään oli jokaisella. Ja tietysti sukset – puusukset - joita isä voiteli. Meilläkin useat. 

 

”Pennin porukka”, ”Turun teiniyhdistyksen tervehenkinen reippailukerho” viralliselta nimeltään, teki kouluvuoden aikana monia suosittuja retkiä milloin minnekin Turun ympäristöön. Se oli tärkeä yhteisö monille nuorille. Ei siihen mitään erityisiä pääsyvaatimuksia ollut. Porukkaa oli eri kouluista. Piti vain olla teiniyhdistyksen jäsen. Penni keksi värikkäitä kohteita. Väkeä oli aina paljon, joskus 30-40 henkeä patikoimassa polkuja.

 

Eräänä syyspäivänä tehtiin unohtumaton retki meripartiolaisten veneellä ”Merisudella” eli ”Pläimällä” Krampin saareen Airistolla. ”Mun silmät on hirveen kipeet. En näe oikein mitään. Lääkäri laitto niihin jotain ainetta, joka pistää ne ”lepäämään”. Ei mua silti yhtään harmita. Ne tuli nääs kipeeks auringosta eilen Airistolla. Me mentiin Auran Tähtipoikien veneellä Krampin saareen Airistolla. Meitä oli eri kouluista. Ilma oli upee. Meri kimmelsi. Oli aikamoisia aaltojakin. Me laulettiin kauheesti.” Laulu oli osa ohjelmaa. Perillä plättyjen paisto ja tee varsinkin.

 

Laskiaisena oli pahvit alla, kun laskettiin mäkeä. Samppalinnalla tai: ”Sitten päätettiin lähteä Vartiovuorelle. Jesse (= Veikko Karskela, pitkäaikainen on-off ihastukseni) ja Lehtosen Ykä ja mä lähdettiin hakeen Jessen kelkkaa Aurakadulta. Ykä veti sitten mua siinä kelkassa ja osti mulle lihapiirakan Kaskenmäen alapuolen kiskalta.”... ”Myöhemmin kaikki turkulaiset sai varmana hermarin, kun koko Pennin porukka marssi läpi kaupungin jonossa kädet toistensa olkapäillä. Veli oli tullut siihen ja huusi aina tahtia, kun me marssittiin ja kaikki huusi ÖÖ  aina kun nostettiin jalkaa. Veli kanto kyllä mun ja Leilan pahveja. Jesse selitti sille, että hän on kuulema onnettomasti rakastunut taas. Ja katto mua! Aina se pelleilee... Kun tietäs, koska se on tosissaan - ei kait koskaan. Vitsailee ja naurattaa muita. Joskus se sattuu mun sisälleni ihan oikeesti. Just viikko sitten Jesse  sano mulle muka tosissaan, (sillon me oltiin kyllä kahdestaan) et kahden vuoden päästä mä olen kuulema rouva Kati Karskela. Ja että me mennään häämatkalle Leonardo da Vincillä Amerikkaan. Mä pelleilin takasin ja sanoin, et niin hullun nimisellä laivalla mä en lähde. Ei tuu häistä mitään...” 

 

” 27.8.-58 Kaupungilla illalla. Golf-kentällä tuli Veikko (= Jesse) Tuula-siskonsa ja Erosen kans vastaan meitä... Kävelimme sinne sun tänne. Sitten Jesse ehdotti, et mentäis kaikki Karskelalle puurolle. Klo oli 22.30! Soitimme levyjä, söimme puuroa ja pidimme spiritistisen istunnon. Henget kolisteli kauheasti. Lisäksi Jesse näytti mulle piirustuksiaan. Hän on tosi loisto piirtäjä ja veistäjä myös. Yhden hän lupasi mulle.”... Se piirustus on minulla muistojeni arkussa. Veikko (Jesse)  Karskela on menestynyt taiteilija nykyään. Lääkärintoimensa ohella. Hänen ”Vihdoinkin eläkkeellä”-teräs-lasi- teoksensa on todella loistava. Se koskettaa jotain herkkää elämäntyönsä tehneen sisällä.

 

”Penni” on Markus von Weissenberg, villin kemiöläisen veljessarjan yksi osa. Dani ja Timo kävivät Ressua hekin. Kaikki olivat partiolaisia. Timppa oli ikätoveri ja järjesti kerran melko erikoiset illanistujaiset heidän ”kämpässään” Vasaramäessä: ”Jesse piti koko matkan mua kädestä! Meidän piti hiipiä sen ”Kerberoksen” eli heidän huushollerskansa ohi yläkerran rappuja. Koko lauman. Sitten syötiin kaalisoppaa ja hihiteltiin sit hiljaa siellä. Leila istu Timpan sylissä, mitä kummaa! Joku yritti tanssiakin, mut siitä tuli liian kova ääni.”

 

Hauska sattuma muuten on, että nuorempi tyttäreni, joka on suunnitteluhortonomi ammatiltaan, tekee nykyään keväisin läheistä yhteistyötä ”Penni”-Markuksen kanssa Puutarhan Kevät-messujen yhtenä suunnittelijana. Markus johtaa niitä.

JULIA HIIHTÄÄ KAHDEN ROMEON KANSSA 

 

Pidin ja pidän itse paljon hiihtämisestä.  Siskoni Raijan kanssa kävimme laskemassa mäkeä Piispankadun jälkeisiltä korkeilta rantatörmiltä alas Aurajoen jäälle.  Se oli hurjaa menoa. Myöhemmin sain muuta seuraa. Kummallisesti alkoi Kerttulin-ja Hämeenkadun kulmaan ilmestyä poikia suksineen. Siinä Osuuskaupan kulmalla, joka oli meidän alakerrassa, odotteli ensin Suomisen Veli (Id lobe yu) minua hiihtokaveriksi. Myöhemmin saapui ”kilpailija” Simolan Esko, ”Simppa”, joka kävi Ressua. Joskus nuo kaksi odottelivat sitten yhdessä minua hiihtämään.

Erään kerran olin kotimme pihanpuoleisella parvekkeella mattoja pudistelemassa : ”Ne tuli Kerttulinkadun yli siihen  alapuolelle  ensin Veli ja sillä oli Simppa kaverina.Veli kysy, lähtisinkö mä hiihtämään heidän kanssa. Simppa ei taaskaan puhunut mitään. On se ujo. Mut miks se sit haluu tulla mukaan. Hymyilee kyllä aurinkoisesti..”.... ”Me hiihdettiin Velin kans edellä, Simmppa tuli perässä, paitsi jos oli kolme latua.”  Mistään ei kuitenkaan yleensä ollut sovittu etukäteen. Veli se vaan ilmestyi sinne alas. Tuli Vähä-Heikkilän kasarmilta Hämeenkadulle. Vaikka Uittamo oli kotinsa vieressä!  Perhe kurkki olohuoneen erkkeri-ikkunasta. Varsinkin vanhemmillani oli hauskaa, kun minä ähisin punaisena ja nolona moisesta ”ihailusta”. En ollenkaan olisi niin välittänyt Velin ja Simpan itsepintaisesta seurasta.Koetin vähän vältelläkin heitä. Viimeistään Ilpoisten hiihtomajalla he kuitenkin odottivat minua.Ja minä kun odotin (tyhmyyttäni-se todettakoon tässä nöyrästi) vallan muuta seuraa, jota ei juuri saapunut-muita vain.

Vaan joskus : ”Jessekin tuli sinne.(ihanaa!) Sitten me laskettiin yks hurjan jyrkkä mäki. Siellä oli jotain pikkupoikia ladulla kiljumassa ja mä päätin, että nyt näytetään.Onneks mä pysyin pystyssä. Jessekin huusi, et Hyvä Kati!  Veli hermostu, kun Jesse tuli siihen.Rupesi huutelemaan mulle : muistaks sä Kati sitä ja muistaks sä Kati tätä!` Mitä se oikein meinas? Ihankuin me oltais joskus oltu yhdessä.” 

 

Suomisen Veli tuli myöhempinä vuosina minulle rakkaksi ystäväksi.Hän oli innokas valokuvaaja  ja -vaikka olikin kova ”höpöttämään”-  myös kovasti tyttöjen suosiossa. Hän kulki paljon mm.Pimmon kanssa ja Krohnin Marjonkin seuralaisena, ennenkuin tämä  meidän kouluun myöhemmin tullut kaunotar (vaarallinen nainen, olen päiväkirjaani huomioinut!) ja Lakion Jussi löysivät toisensa. Jopa joitakin Turun Teatterin koulua vielä käyviä tanssiavustajia kulki suureksi ihmeeksemme Velin kainalossa aina jonkun aikaa.Me Velin kanssa pysyimme kuitenkin vain ystävinä kauan. Velin tapasin jonkun kerran Turussa koulun jälkeisinä vuosina. Hän oli  naimisissa ja asui Helsingissä.Siellä hän toimi  tähtitieteen tutkijana Helsingin Yliopistossa käsittääkseni.


EI ORIONIN MIEKKA EIKÄ PEGASUKSEN NELIÖ PELASTANEET TURKUA

 

Olin itse nuorempana innokas tähtitaivaan ”tutkija”minäkin. Joskus 14-15 vuotiaana istuin usein tuntikausia syksyiltoina kotini lähellä Kerttulin kallioilla, kansakoulun alapuolella. Kuvitella saattaa, miten moinen juttu onnistuisi nykyisen ”valosaasteen” aikana. Piirsin tähtitaivasta  mustakantiseen vihkooni ja vertailin sitten omiani kirjaston kirjojen virallisiin tähtikarttoihin.Osasin tähtitaivaan kirkkaimmat tähdet ja kuviot ulkoa kuin vettä vain.

Jos joku silloin olisi kertonut, että itseasiassa istuin Turun kekiaikaisen hirttopaikan päällä, minua olisi kyllä viety. Onneksi en tiennyt eikä kukaan kertonut.Yhteen aikaan kaveriporukkamme oli nimetty Pegasuksen tähtien mukaan.Pirkko, Leila, Liisa ja minä olimme se neliö.

 

Asuitalostamme kellarista löytyi sitä purkamista varten tehdyissä museoviraston alustavissa tutkimuksissa   joskus 70-luvun  puolivälissä  keskiaikaisen luostarin seinärakenteita. Silloin iski tuo kaamea ”Turun tauti”. Kellarin  holvit olisi lain mukaan pitänyt tutkia tarkemmin ja ehkäpä säilyttää -niinkuin talokin- mutta hys-hys talo purettiin, ja oletetun luostarin jäänteet jäivät levennetyn, meluisan Hämeenkadun alle. 

Hullua, sekavaa touhua se oli. Mielestäni kotimme tietysti olisi saanut jäädä paikoilleen, vaan ei. Kaunis  kaksikerroksinen nikkarijugend-talo sai mennä useiden muiden samanlaisten Hämeen-ja Kerttulinkadun talojen lailla. Katseltiin katkerana itku kurkussa....Paljolti samanlaisiin Piispankadun-Kasarmikadun rakennuksiin ei koskettu. Niitä siellä on joitain vieläkin.

Olen käynyt esimerkiksi Agricolankadulla visiitillä eräässä ”entisöidyssä” puutalossa. Perhetuttaviemme  luona.Se oli niin kauniisti ”vanhanaikainen” ja samalla nykyaikaistettu toimivaksi -ja niin tuttu pihapiireineen. Melko paljon samanlainen kuin omamme oli aikoinaan siinä lähellä. Tuli melkein itku nyt.

 

Jotenkin harmitti jo silloin se ”Kaikki -Vanha - Alas”-into. Vaikka sen syytä ei totisesti silloin ymmärretty Luultiin ihan yleisesti,että jokin "pakko" oli syynä..Olisi kait jonkun pitänyt selittää-sieltä "ylempää". Hah-turha luullakaan.Ajan henki jne...

Sellaisia korkeita, avaria huoneita ei enää rakenneta.Uunilämmitys  tosin oli  hankalaa, mutta ne meidänkin kaakeliuunimme upeine kuviointeineen olivat kauniit.. Vihreässä maisemassa koivunrunkoja. Ilmeisesti käsin muotoiltuja maalattuja ja poltettuja. Jalkakäytävän yläpuolelta  katsovat erkkeri-ikkunat olivat näköala moneen asiaan. Niiden pesu taas oli hengenvaarallista suorastaan. Kadunpuolen rappukäytävässä oli värikkäät lyijylasi-ikkunat. Vesi tuli sisään ja meni ulos. Lämpeni kaasuboilerilla, joka oli kylpyammeen yläpuolella.Tyypillinen sen ajan koti hyvällä paikalla Tuomiokirkon ja myöhemmän Yliopiston lähellä. Lääninsairaalakin rakennettiin samoihin aikoihin.