KATRI VIRTANEN O.S. LEHTONEN:
PÄIVÄKIRJOJENI KERTOMAA, osa 2

KIUSAAMISESTA JA KATEUDESTA JA MUUSTAKIN ENNEN JA NYT

 

Poikkesin äsken jonkun verran  tavalliselta koulupolulta. Tein sen ihan tarkoituksella. Näitten muistelujen yksi tarkoitushan on heijastaa aikaansa. Ne ovat  kuin vanha, vähän himertävä peili, joka yrittää näyttää vähän himertävää  kuvaa siitä, mitä ja millaista joskus oli. 

 

Maailma tuntuu nykyään monella tapaa muuttuneen kovin kovaksi, välinpitämättömäksi. Klisee ehkä - tai sitten ei.  Puhutaanpa vaikka nykyään niin ikävästä,  jopa julmalta tuntuvasta koulukiusaamisesta. Mistä ihmeestä siinä pohjimmaltaan oikein on kyse? Jaa-a sen kun tietäisin, taitaisin melko kuuluksi tulla. Meidän kouluaikanamme sellaisesta ei puhuttu. Ei ainakaan minään ilmiönä. Eipä tosin ollut foorumeitakaan, joissa puhua. Nykyäänhän niitä tuntuu riittävän. -- Ilmenikö kiusaamista  siis ollenkaan? Luulen, että vastaus on... kyllä... sitä vaan ei kiusaamisena osattu pitää, eikä se ollenkaan ollut niin räikeää ja monitahoista kuin nykyään.

 

Emme siis mielestäni omana kouluaikana kokeneet mitään erityistä kiusaamista - pojilla oli enemmänkin pikkupoikien tapaan nahistelua ja tönimistä tai kaikenmoista naljailua monissa eri muodoissa. Entä tytöt? Joskus kirjoiteltiin pieniä juorunpalasia jostakusta jollekin kaverille pienen kirjelappusen muodossa koulutunnin aikana. Ei se tieto tai arvailu sen pidemmälle levinnyt. Aika viattomia ne lappuset sisälsivät (enemmänkin tietoa tai luuloa ”pojista”).Vaan ei sitä minään kiusaamisena pidetty. Se kuului asiaan. Jos itse esimerkiksi olisin mennyt valittamaan jollekulle, että Iska kiusaa mua, kun hän minulle jotain muotojen puutteesta aikoinaan huomautteli, olisin todella ollut jo jonkinasteisen kiusaamisen kohde- sen jälkeen!! Ne pienet jutut nieltiin kyyneleineen, ja vaikka, kuten huomaatte, muistot ovat jääneet kaivelemaan, nyt ne lähinnä naurattavat. En koe itseäni koskaan oikeastaan ikäisteni taholta kiusatun missään.

 

Miten sitten oikeasti ketään olisi kiusattu silloin ja miksi? Elettiin sotien jälkeistä niukkuuden vuosikymmentä. Kodit, kodin tavarat ja yleensäkin maallinen mammona oli ainakin minun kaveripiireissäni kullakin kutakuinkin yhtälaista. Ei ollut mitään erityisemmin kadehdittavaa, joka silloin niinkuin nykyäänkin hyvin usein on eräs kiusaamisen lähtökohta. No, itse en ole eläessäni kadehtinut keneltäkään muuta kuin kahta asiaa: Joskus nuorena sitä, että joku sai olla ainoa lapsi. Itse olin nelilapsisen katraan vanhin ja todella tunsin itseni ajoittain varsin surkeaksi paimeneksi.  Nuoremmat kun eivät lempeäluontoista isoasiskoaan paljoa totelleet. Myöhemmin olen ollut ikionnellinen siitä, että minulla on kolme ihanaa sisarusta. Kaksi vielä jäljellä. Heille, jos kelle, voin soittaa ja kertoa elämäni ilot ja huolet tai usein  he minulle.--Mikä rikkaus minulle loppujen lopuksi perheeni oli!  Niinkuin on nykyinen perheenikin!  - Toinen asia, jota kadehdin, nykyään jopa todella paljon, on terveys. Itse jouduin - jouduin todella - suhteellisen nuorena, vähän alle alle kuusikymppisenä - sairaseläkkeelle sydämeni ja selkäni vikojen vuoksi.

 

No, ehdinpä sitä ennen tehdä kahta - jopa kolmea työtä - ja yhtäaikaa. Olin perheyrityksemme ”tahdastehtaan siivooja-sihteeri”, kuten Liana-Kaarina aikoinaan ”Kankkulan kaivolla”. Hoidin myös itse lapseni kotona (ja raahasin heitä konttoriin mukanani). Kun nuorempi tytär tuli kouluikään, lähti äiti myös kouluun. Minusta tuli viimein se, miksi olin opiskellut, äidinkielen opettaja. Tosin pystyin toisen työni vuoksi olemaan vain  yläasteen tuntiopettaja - välillä päätoiminen - ja opetin montaa muuta ainetta. - Miten sattui ja sopi - Minä todella pidin siitä työstäni yläasteella. Tulin oppilaitteni kanssa hyvin toimeen, syystä jota en itsekään tiedä. Ymmärsin kait murkkujen sielunelämää. Vaikka kyllä hermot joskus olivat mennä ja menivätkin...  ruotsin yleiskurssin pojankoltiaiset kun ymmärsivät mielestään paremmin tätä pargassvenkaa varsinkin (”te häär ee mun mopo, va ee te tu har täär,”) kuin oppikirja ja minä. Oli myös yritys firmamme talouspomon kanssa. Joiltakin dealereilta piti ottaa kirjanpitohommat ”haltuun”, rahat ja kukkarot kun menivät sekaisin.  - Sitten meni oma sydän sekaisin - ja piti hiljentää ja mitä kaikkea siihen kuuluukin...

 

Kadehdin siis niitä, jotka pääsevät liikkumaan ja touhuamaan vielä ikäihmisinä energisinä ja ihanina. Olkaa onnelliset te!

 

Tulipa pitkä katsaus vallan muuhun kuin puheena olleeseen koulukiusaamiseen, mutta suotakoon se anteeksi. Poukkoilen aina vaan polulta metsään!--- En siis kadehtinut nuorena kummemmin ketään, eikä sitä tietääkseni kaverinikaan tehneet. Tytöistä kun puhutaan, tulee tietysti mieleen pukeutuminen. Nykyaika mainoksineen ei taida muusta paljoa välittääkään. Tytöt ja tyttöjen vaatteet - miksei myös pojat ja heidän vaatteensa. Toisaalta -hauskaahan se on - ja huoletonta huvia, jos vain hallitsee raha-asiansa. (Eli että rahaa on ja riittävästi.)

 

Kouluikäisiltä vaaditaan nykyään paljon, jo koulunkin suhteen. Enpä pärjäisi nykyajan lukiossa. Vaan enpä pärjäisi myöskään näillä nykyajan muotimarkkinoilla! Ulkonäkö! Varsinkin ulkonäkö tuntuu olevan joskus miltei pääasia ihmisessä. Minulla on kaksi noin parikymppistä tyttärentytärtä. Tosin molemmat luonnostaan hyvin kauniita, mukavia myös. Heidän kanssaan keskustelen joskus näistäkin jutuista. - Tärkeistä. Opiskelun ohella. -- Vaatteet, ihonhoito, sisustus - ja voi, ne pulmat niissä! Kaiken kun täytyisi  olla  kohdallaan, ja tyylillä totisesti on väliä!

 

Keskikoululaisena 1950-luvulla ei paljoa pukeutumipulmia ollut - ainakaan paljouden suhteen. Puutteen suhteen sitä enemmän. Sodanjälkeinen aika toi esille itsekunkin kekseliäisyyden vaateasioissa. Oli onni, jos oli kotona ompelukone. Poljettava Singer oli aarre. Jos vielä sattui saamaan kaupasta sopivaa kangasta, tytön kretonkimekko tai teryleenihame oli  piankin ommeltu. Itse  esimerkiksi ompelin teinikastajaisiin huovasta(!) hameen. Myöhemmin  kaupoista sai ostaa Burda-nimistä lehteä, jossa oli kaavat milloin minkinlaiselle luomukselle. Kätevintä oli, että nuo kaavat oli jotenkin ovelasti tehty (apua - minulla oli kerran viidennellä geometriassa ehdot) sellaisiksi, että niistä sai mitä kokoja tahansa leikatuksi kankaasta. Kivoja mekkoja ja jakkupukuja niiden mukaan tehtiin. 50-luvulla kyllä alkoi myös saada joitain valmisvaatteita kaupoista. Enimmäkseen neuletavaraa. Se osti, jolla oli varaa. Nelilapsisen perheen tyttö ompeli itse ja kutoi itse. Vielä opiskeluaikanakin. Ja poikaystävä osasi kehua tuloksia - se oli kannustavaa.

 

Vaan eipä sitä silloin kouluaikana  kenenkään vaatteita vertailtu. Korkeintaan kädentaitoja. Jos joku niin hölmö olikin, että huomautteli jostain, hän joutui  pian joksikin aikaa ”ringistä” pois. Ehkä se sitten oli sitä kiusaamista. No ansaittua sitten ainakin. Muutenkin koin, että meidän luokkamme oli hyvin yhtenäinen. Osittain jo keskikouluaikana - mutta varsinkin Norssi-aikana ja lukioikäisinä olimme samaa porukkaa koko luokka. Erilaisia ei kiusattu, tuettiin, jos heitä edes olikaan.

SUOMI-TYTTÖ OSAA - OSAAKO NE MUUT?

 

Eräs kuvaava tapaus noilta ajoilta. Lukioaikana, muistaakseni keväällä -59, luokkaamme tuli vaihto-oppilaana amerikkalainen tyttö, Susan. Hän oli hieman pullukka, vaalea ja uskomattoman naiivi, avuton olento meihin muihin verrattuna. Hän asui Koskisen sisarusten, Tuulan ja Minnan kotona. Mutta olimme kaikki luokan tytöt hänen kavereitaan. Sattui monta onnetonta tapausta. Susan ei osannut ommella. Hänen hameenhelmansa roikkui joskus ties missä, me avustimme hakaneuloilla. Susan rakastui milloin kuhunkin luokkiemme poikaan, aina onnettomasti. Oli vaikea tilanne, kun kerran olimme porukalla Rantasen Leenan luona uudenvuodenhipoissa. Olimme oikein pareittain. Viikkoa ennen järjesteltiin kovasti ”pareja”. Susan halusi ehdottomasti mukaan. Pojat eivät halunneet, ei varsinkaan Hessu, minun Lasani paras kaveri. Häntä Susan haikaili. Ei siitä jutusta heidän välillään sitten tullut mitään. Muistan myös paimentaneeni Susania Ressun konvareissa kerran. Päiväkirjani on suorastaan hätähuutoa täynnä. Susan oli nyt iskenyt sinisilmänsä (- sillä kertaa siniset. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka olen nähnyt käyttävän piilolinssejä - jopa erivärisiä!) johonkuhun Masaan. Susan parkui - itki tosissaan . ”He doesn’t come. Kati help me! Wait with me!” Odotin itse kaveriani, ja heti kun näin Masan tulleen Ressuun, sain huokaisten jättää rauhoittuneen Susanin penkille istumaan. Romanssia ei taaskaan vaan syntynyt. 

 

Vuosia myöhemmin meillä omassa kodissamme asui samanniminen amerikkalaistyttö, nuoremman tyttäreni luokalla vaihto-oppilaana. Uskomattoman samankaltainen hosuli tämä toinen Susan. Hän asui ensin lukiomme kanslistin perheessä, mutta sitten tämä rouva suorastaan rukoili minua ottamaan hänet meille. ”Se tyttö on mahdoton. Varastaa jääkaapista ruokaa (!).Jospa teidän tytöt osaisi paremmin tulla toimeen hänen kanssa kuin meidän pojat.” No ehkä osasi. Susan asui meillä jonkun viikon ja lähti sitten kotiin. Lähetti myöhemmin kuvan itsestään marssimassa jossain pride-kulkueessa! 

 

Edellinen olkoon jonkinlainen vertaileva katsaus 50-luvun lopun ja 80-luvun vaihto-oppilastoimintaan. On noita esimerkkejä toki paljon sanoisinko ”normaaleista” vaihto-oppilaista. Nuo kaksi Susania ovat vaan jääneet mieleen siitä, että kyllä suomalainen tyttö yleensä on ollut ja edelleen on huomattavan kekseliäs, huomaavainen ja älykäs.

UUSI KOULUTALO. PARATIISIKO? NORSSIN VIHKIÄISET

 

Ollaan nyt sitten tultu monen mutkan kautta postitalolta Mestarinkadulle ja  ollaan jo pitkälti Norssissa. Mennäänpä hieman taaksepäin. Vuosi on 1957. Olemme melkein lukiolaisia. Olemme melkein aikuisia. Onnellisia ainakin olemme - jo koulutalon vuoksi, jollei muuten. Uusi koulu on ihmemaa. Suuret valoisat luokat, valoisat käytävät, upea portaikko isoine ikkunoineen ja huom. myöhemmin niin kätevin leveine ikkunalautoineen. Avaria käytäviä eivät rumenna naulakot, ne ovat kerroksia alempana. On iso juhlasali puolapuineen -ja siihen liittyvä ns. rukousaula. Kouluruokala ja ihmemaa, pesu- ja wc-tilat, ovat alimmassa osittain maanalaisessa kerroksessa. Portaikon kohdalla alemmassa kerroksessa on myös - monessa mielessä - tärkeä kerhohuone. Olemme tulleet miltei paratiisiin, jos nyt kukaan kouluaan voi ihan paratiisiksi kuvitella. Mutta postitalon ja Aurakadun ja minkä tahansa Turun, Suomenkin, silloisen koulutalon rinnalla tämä totisesti on paratiisi.

 

Vietetään koulun vihkiäisiä 1958. On edustettuna maaherraa ja arkkipiispaa ja pienempää viskaalia jos millä mitalla. Opettajakunta istuu juhlasalin etuosassa. Heinon Taisto ja Weissmanin Paula ovat juhlallisia.  Heidät on valittu airuiksi juhlaan. Tase hymyilee tyypillistä hieman veltonoloista hymyään ja yrittää vaivihkaa nojailla juhlasalin ovenpieleen. Paula toisella puolen oviaukkoa on hermostunut. Vilkuilee sääriään. Onko sukkien saumat suorassa. Vaalea tukka hulmahtaa silmille. Paulakin hymyilee silti. Iloista hymyään - ei näytä ainakaan siltä, että pyörryttäisi.

 

Oppilaat kuhisevat opettajien takana luokittain. Meidän luokka istuu rukousaulan puolella. Pojat istuvat peräseinään nojaillen tuoleissaan. Tapa, joka tulee toistumaan jälkeenpäin monissa muissa juhlissa. Siellä istuvat muiden muassa Terho, Erik, Taisto, Matti, Eero ja monet muut. Vähemmän ujot pojat ovat tulleet edemmäs istumaan. Tunnelmaa on, vaikka itse juhla on tavanomaisen asiaankuuluvasti  puheita ja erilaisia soitannollisia esityksiä liikatäynnä. Melkein entinen rehtori, Herman Suoninen, pitää tuttuun tapaansa jännittävimmän puheen. Jännitetään, onko puhe likimainkaan siitä, mistä pitäisi, ja kuinka kauas aiheestaan hän taas eksyykään. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että Hermannille hymähtelevät myös opettajat.

 

Pahempaa on se, että  melkein koko Turun kouluaikani joudun olemaan hänen oppilaanaan matematiikassa. Lukioaikanakin vielä lyhyen matikan lukijana. Uskon kertakaikkiaan iäti, että  kurja laskupääni ei ole huono perimmältään - opetus taas oli. Sitä todistaa sekin, että myöhemmin Yliopistossa Kasvatustieteeseen kuuluvalla tilastomatematiikan kurssilla sain koko kurssin parhaan arvosanan lopputentissä. (Eikä se johtunut siitä, että poikaystäväni Lasa opiskeli tuolloin tilastomatematiikkaa ja tietokonealaa samaisessa yliopistossa - ei hän minulle matematiikkaa opettanut! Ujonoloinen  todellinen ensirakkaus molemmilla, ja tulevan yhdessä elämisen suunnittelu olivat meidän pääaineemme silloin.) Herman Suonisen opetusmetodit olivat onnettomat - enkä ollut ainoa onneton siinä asiassa. Me lyhyen matikan lukijat teimme penkkareihin aikanaan Hermannista kuvan. Siinä hän seisoo jalat hieman sisäänpäin kääntyneinä, logaritmitaulukko ylösalaisin käsissään ja sanoo: ”Ymmärtääkös kukkaan, että tämä  nyt on  sisssäään piirretty ympyrä. Ai - ei kukkaan. No mennään sitten etteenpäin.”

PROFFIA KOKO LUOKALLINEN

 

”Vanhoista opettajista” jäi  edelleen meille A-luokkalaisille - eli kielilinjalaisille - opettajaksi Lilli Mäkelä. Hän oli hyvä opettaja. Olisimme mielellämme halunneet hänet edelleen matikanopettajaksemme, mutta kait Hermannin piti saada jotain opettaa, ja niin Lilli opetti meille kemiaa ja fysiikkaa. Lilli opetti niin, että minulla yo-todistuksessa oli kemian arvosanana 8 ja fysiikan peräti 9. Ja silti, matikassa geometriassa 5 ja algebrassa 6. Opettajan taito siis vaikutti noin paljon - olen siitä vieläkin vähän katkera - hassua sinällään. Lillin poika, Matti Mäkelä, oli B-luokalla ja siis  yliopettaja Metsänkylän heiniä. Matti olikin matikkanero siinä missä Metsänkylän Tanukin - ja Seppälän Matti vielä kolmantena. Heistä kaikista tuli aikoinaan professoreita, kuten Pihlannon Pekastakin. Tanu vaikutti - vaikuttaa  Turun Yliopistossa. Olin muuten kuuntelemassa aikoinaan hänen tohtorinväitöstilaisuuttaan. Se oli mielenkiintoinen ja jotenkin omalaatuisen  juhlava tilaisuus... Pihlannon Pekka on puolestaan Kauppakorkeassa proffana ja Mäkelän Matti kait Polilla (nykyisin Aalto-yliopistolla) ja Seppälän Matti Helsingin Yliopistossa kartologian (miten mielenkiintoinen sana) professorina. ”Minun” Lasani valmistui myös tohtoriksi matematiikan alalta - nimenoman tilastotieteen ja tietojenkäsittelyn - ja työskenteli sitten myöhemmin Jyväskylän Yliopistossa professorina. Suomisen Velistä en ole varma, saattoi hän olla tähtitieteen professorikin. Tutkija Hesan Yliopistossa ainakin. Myös meidän Niinikosken Juhasta tuli  lääketieteen tohtori ja professori. Monta tuli proffaa siis tosiaan meidän luokilta - tarkoitan tässä nimenomaan silloisia Norssin 8. luokkaa 1960 ja 8. luokkaa 1961.

 

Invidualisteja? – Ehdottomasti -- ja humanisteja  elämänkatsomukseltaan -- niitä meitä on paljon. Koska NORSSI SAI TEHDÄ ITSE, koska NORSSI SAI AJATELLA ITSE.

MITÄ LAUANTAI-ILTANA?

 

Muuten nämä kaksi vuosiluokkaa sekoitetaan usein toisiinsa syystä, jonka Pekka on maininnut. Hän sai vaimokseen villin ja ihanan kaunottaren, Pimmon eli Pirjopäivi Salvon 1961-vuosiluokalta. Jukka nai heti koulun loputtua Makensa, Marketta Järvisen. Paras ystäväni Pirkko Jalassola meni naimisiin 1964 Pimmon luokkatoverin Pekka Lehtiön kanssa, myös vuosiluokkaa 61 siis, ja minä seurustelin ja olin melkein kolme vuotta ”salakihloissa” samalta luokalta olevan, Lasan, Lauri Saretsalon kanssa.(Rakkaita terveisiä sinne toiseen ulottuvuuteen!). 

 

Hidastetaanpa pikkuisen vauhtia tärkeän asian kohdalla. Pakko kertoa. Liittyyhän se tietyllä tavalla norsseihin. Osaltaan myös siihen, miten sen ajan koulunuoriso vietti vapaa-aikansa siinä vaiheessa, kun jo oli usein se ”vakituinen”. Meitä parien osasia kävi lukioluokilla miltei päivittäin ruokatunnin jälkeisellä vappaavartilla Martinexin baarissa. (myöhemmin  Pippurimylly).Muiden porukoiden muassa. Emme me yleensä tilanneet kuin mehulasillisen, jos sitäkään. Tärkeämpää oli tavata ja sopia ”menoista”... Mihin sitä viikonlopun vapaana mentäisiin? Oli vaihtoehtoja: jonkun teinikunnan järjestämät konvarit, ohjelmalliset iltamat, tansseineen ja yleensä aina ”oikeine” orkestereineen. - Kapi Saarnio, Pekka Varjonen, Antti Linnamäki, Esko Linnavalli , ”The Quintet”, oman luokkamme ”tähden”, Kaarina Wendelinin, orkesteri. ”Omien” Loukialan poikien orkka.

 

Oli ylioppilaskunnan nuorille järjestämät ”yleiset” tanssit, joissa nuo samat orkesterit soittivat. Käytiin kesäisin mm. Ruissalossa tanssimassa. Jonkun luona muuten vaan ”kylässä”. Käytiin Pirkon luona. Meilläkin. Muistan monet Jukan luona vietetetyt kahvihetket... Lehtiön Pekka hallitsi hypnoosin - niin hän meille ainakin kerran uskotteli eräissä istujaisissa. En muista, menikö joku todella hypnoosiin. Taisi mennä. Make muistaakseni. Oltiin Krohnin Marjon tai Lakion Jussin luona - kenen sopikin järjestää illanistujaiset. Voileipiä ja kahvia. Hedelmäsalaattia.

 

Käytiin paljon teatterissa. Turun teinikunta järjesti mieleenpainuneita Helsingin matkoja tilausbusseilla. (Paluumatka: ”On väsynyttä porukkaa. Vaikka Pimmo kyllä seisoo käytävällä ja laulaa suoraan korvaan, voi apua! Ei se edes oikein osaa, ei muista sanoja. -Vaihdanko mä Jessen viereen. Se huitoo tuolla mulle. En mä nyt voi mennä. Mä tahdon nukkua! Ja Lasakin nuokkuu mun sylissä. Kauhea meteli. Mut ihanaa.”) Maankuulu oli vihdoin ”My fair Lady”. Liisa Tuomi Ruotsalaisessa Teatterissa Hesassa. Sillä bussireissulla oli paljon turkulaisia nuoria. Käytiin myös teinikuntien toisilleen ”kutsuna” järjestämissä ohjelmallisissa tilaisuuksissa, me Hesassa. Hesa meillä. Niillä matkoilla oli yleensä aina hauskaa. Sattui ja tapahtui. Kuopiossa järjestettiin valtakunnalliset teinipäivät : ”Junassa  tunnelmaa! Ja paljon turkulaisia nuoria. Lasa ei päässyt... Kun juna lähti hiljalleen liikkeelle, seisoin alimmalla portaalla. Lasa piteli mua kädestä. Hän juoksi junan vierellä pitkän matkaa ja huusi: ”Kati, älä mee! Mitä sä Kuopiossa teet?”  Mitäkö tein synnyinkaupungissani? Olin mummin ja ukin luona. Osallistuin tilaisuuksiin mm. yhteen, jossa puhuja käsitteli ”taloudellisia vaikutuksia yhteiskunnan teollisesti  muuttuessa”. Tanssin - paljon. Laskin kelkalla mäkeä Puijolta .”Hurjaa kyytiä. Liukasta. Porukkaa ympäri Suomea. Lasaa on ikävä!”

SURUJEN SILLALTA NÄIN, MITEN RAKKAUS AJELEHTI POIS - MERELLE PÄIN...

(Kaija Koota mukaillen)

 

Meistä kahdesta ei tullut sitten lopulta avioparia kaikkien suureksi ihmetykseksi ja suoraan sanoen monien - aluksi perheidemmekin - mielipahaksi. Lasa oli hieno, herkkä ihminen. Ehkä hienoin, jonka olen koskaan tavannut. Hänen kanssaan ei oikein voinut riidellä. ”Meidät on tarkoitettu toisillemme, etkö sä ymmärrä.” Rakkaudesta tuli kuitenkin yliopistoaikana ystävyyttä  - minun taholtani - pikkuhiljaa. Kerroimme toisillemme yleensä kaikki asiamme. Minä lopulta jopa tielleni osuneista ”Muista”. Lasa kuunteli ja sanoi, ettei muut merkitse mitään, jos minä vain olen hänen vaimonsa jonain päivänä. No, lopulta se  sitten mielestäni oli mahdotonta. Vai oliko? – Kysymys, joka oli vähintään yhtä suuri kuin meidän polullemme jostakin ilmestyneet kivenjärkäleet pitkän aikaa... Niitä ei käynyt kiertäminen, niiden yli oli kiivettävä. Minä kiipesin, Lasa jäi toiselle puolelle.

 

Tässä kohtaa on ehkä syytä ottaa esille eräs tärkeä asia, joka vaikutti moneen muuhun asiaan, tähänkin nimenomaan, ja monella tapaa. Oli  juttu, joka oli tavallaan ”tabu” sen aikaisessa kanssakäymisessä nuorten kesken. Se oli seksi kaikissa muodoissaan. Seksi oli silloin jotain, jota paljon ajateltiin, vaan josta ei paljoa puhuttu ja jota ei myöskään missään muodossa olisi saanut harrastaa ennen tiettyjä ”edellytyksiä”. Yleisin edellytys oli tietysti avioliitto. Toki tiedettiin ”jotakin” ns. ehkäisyvälineistä, mutta ei kyllä vielä oikeastaan kouluaikana. Ei niistä ainakaan puhuttu. En muista, että olisin edes parhaitten kavereitteni kanssa koskaan seksistä puhunut. Se vaan oli sellainen outo ja arka asia, josta ei tiennyt mitä sanoa.

 

Niinpä me Lasan kanssa kyllä sivusimme aihetta monestikin, olimmehan sentään menossa kovasti naimisiin keskenämme jo ollessamme 18-vuotiaita. Aluksi koko juttu oli jotain ”joskus sitten kun”, mutta vähitellen siitä tuli yhä useammin puhe. Aihe oli arka. Minä olin arka. Ja niinpä niistä ”odotusvuosista” tuli Lasalle aina vaan häiritsevämpiä. -- Otteita päiväkirjastani:

 

” 26.12.-59 Keskustelimme myös ”siitä”. Mietimme näet, kuinka kauan joudumme olemaan kihloissa - koska voimme mennä naimisiin Ja tietysti ”sekin” tuli puheeksi. Mä rupesin ihan hermostumaan, kun Lasa selitti, että veljet sitä kuulema jo kovin laskevat. No äh sentään. Kaikille se nyt muka kuuluukin. Kiusaavat vain pikkuveljeä, mä luulen.” 

 

”6. 3. -60 Syntymäpäiväni. Lasa tuli myös illalla kuuden maissa ja toi minulle lahjaksi kirjan. Puolalaisen Marek Hlaskon ”Viikon kahdeksas päivä”. Tärkeä kirja, huomasin. Luimme sitä illalla yhdessä. Ilmapiiri välillämme kävi jännittyneeksi... Se oli realistisen raaka, väkivaltainenkin kirja, mutta sillä oli sanottavaa paljon. Nimi jo sanoo paljon...” - Lasa ei halunnut odottaa. Toisaalta ymmärsin häntä, toisaalta taas en käsittänyt, että poikien – miesten - hormonitoiminta oli jotenkin niin erilaista kuin se meihin tyttöihin verrattuna oli. Minun rakkauteni oli onnellista romantiikan ruusutarhaa. Lasalle ei pelkkä ruusutarha enää riittänyt. Koin itseni itsekkääksi ja omituiseksi, kun Lasa taas oli - yritti olla - kärsivällinen. Ehkä sitten liikaakin. Ristiriitaa lisäsi se, että minä opiskelin jo yliopistossa. Tapasin eräitä, joita päiväkirjoissani kuvailin ”tyypeiksi, jotka yrittävät sekoittaa turvallisia ympyröitäni”. Lasa taas, vaikka samanikäinen olikin, kävi vielä viimeistä vuotta koulua.

 

Oli henkilöitä, koulukavereita nimenomaan, jotka paheksuivat minua Lasan jättämisestä niin, etteivät enää edes puhuneet minulle. Rupesivat selvästi halveksimaan minua. Perhe katsoi  alkuun syyttävästi. Se oli kamalaa. No - Lasa meni aikanaan naimisiin tahollaan hänkin. Hyvä niin.

 

Tapasin siellä v. 2004 juhlissa mm. Krohnin Marjon. (Hän oli edelleen vaarallisen kaunis!) Oli tullut Helsingistä juhliin. Tuli puhe niistä silloisista ”pareista”. Heidän valitsemistaan poluista. Hän kysyi, olinko nyt Lasan kanssa naimisissa. Oli nähnyt Laineen Antin meistä naamiasissa ottaman kuvan - sen, jossa olen Lasa-kasakan sylissä. Se oli ”muistotaululla”. Kenen laittamana, sitä en tiedä. Enhän minä ollut Lasan vaimo. ”Voi sentään!” huudahti Marjo ja näytti minulle kenkiään. Ne olivat valkoiset  tennarit, joihin me tietyt, yhdessä usein kulkeneet  parit, olimme kirjoittaneet nimemme. Haikean hauska muisto todella. 

 

Joka tapauksessa kouluajan lopun ja opiskeluajan alun Lasa ja minä olimme erottamattomat, ja me olimme onnellisia. Kävimme usein hänen veljiensä ja näiden vaimojen luona kylässä. Koskioisissa joen rannan valkeassa talossa Hannun ja Mairen luona vietetyt ”lomat” olivat ikimuistoista aikaa. Mairen kanssa olemme olleet ystäviä vuodet jälkeenkinpäin. Lasa ja minä olimme vaihtaneet luokkasormuksia jo syksyllä vuonna-58. Lasa halusi keväällä -60, että ostetaan oikeat sormukset, halusi jo edellisenä kesänä ”varmistukseksi jonkinlaiset..”  Hänen äitinsä (! Ihan totta) oli silloin ehdottanut sellaista. Olin jo luvannut, että nyt olisi ehkä sitten aika... Epäröin. --Ammatti ensin! Tähän väliin voisi olla kuvaavaa silloisille mietteilleni ote päiväkirjastani:

 

”2.4.-61 Hassuttelimme ja leikimme, että heidän kotinsa siellä Naantalissa olisikin meidän oma kotimme. Se oli leikkiä, mutta sattui arkaan kohtaan. Toisin sanoen Lasa kosi minua taas. Ja sanoi, ettei hän jaksa odottaa mua viittä-kuutta vuotta. Se sattui minuun. Tiedän nyt, että haluan, mutta en vielä... enkä ole tässä asiassa yksinomaan itsekäs. Opiskelija-avioliitot eivät onnistu. Parhaimmatkin ihmiset voivat joutua niissä noidanpyörteeseen (??).Luulisin, en tiedä.”

 

Muka järkeilevä ja kait kokonaan hakoteillä oleva kommentti ikiomasta, kovin epävarmasta päästäni. Kuvaavaa kait silloiselle ajatusmaailmalleni oli sekin, että Pirkon minusta  abijuhliin kuvitettuna tekemässä matrikkelissa istun Naantaliin, siis Lasan luo, menevässä linja-autossa jokin kutomus käsissäni ja tuumin ajatuskuplassa: ”Eläke on tärkeä. Täytyy katsoa, että on semmonen ammatti, jossa eläkettä saa varmasti.”

 

Sormusten osto siirtyi. Ne hankittaisiin kyllä. Kun kerran oltiin niin varmoja, että Lasa piirsi ”meidän” talonmalleja kirjeissään ollessaan karsintakursseilla Polilla Hesassa. Rakkaus oli suurta, niin oikeaa, puhdasta kaikki... Sitten elämä toi polulle niitä kivenjärkäleitä. Vahvoja! Eräs niistä vei minut autollaan ostamaan junalippuja sinne Hesaan, Lasaa tapaamaan. Lopulta ”keksi”, että voisi oikeastaan viedä minut sinne itsekin. Ja vei! Muuallekin myöhemmin. ( Sanoo nyt, että oli päättänyt jo heti alussa ja sai viimein ainoan, jonka halusi.) Lopulta minun oli tehtävä vaikea, tuskallinen valinta. Ja  niin vaan hurmasi ja vei toinen mies minut parin vuoden päästä vallan muihin ympyröihin jopa omaksi hämmästyksekseni.

 

Jotkut epäilivät - juorusivatkin - minun menneen ehkä tehtailijan rahapalatsiin asumaan. Voi, voi kaukana siitä oli maalaistalon yläkerran konttorin pari huonetta öljykaminoineen. Edes vettä ei sinne tullut. Se piti hakea anopilta alakerrasta. Maalitehtaalla pyöritti yksi mylly alkuaan yhtä laatua maalia entisen navetan yläkerroksessa. Työväkeä oli meitä alkuun kolme tehtaalla ja minä konttorissa. Sellainen palatsi se. Luku sinänsä ja asia, joka ei kuulu nyt mitenkään Norssimuisteluihin. Ehkä kuitenkin niihin ”kaikenkarvaisiin”.

SAMPO JA PUTTE JA VILLE, KOVA KOLMIKKO

 

Jatketaanpa tarinaa niistä meidän rakkaista ja vähemmän rakkaista opettajistamme. Minä en ymmärrä ollenkaan teidän poikien ulkopuolisuuden tunnettanne Sampo Haahtelan suhteen. Minulle hän oli suuri idoli suorastaan jo heti ensi tapaamisesta lähtien. Oli hän sitten rehtori tai äidinkielenopettajani, hän teki minuun aina suuren vaikutuksen. Toki hän VAIKUTTI jotenkin kylmältä ulospäin - ehkä kovaltakin, mutta sisältä hän oli ymmärtäväinen ja lempeä ihminen. Ja ylioppilasvuotenamme jo sairas. Hän itse kertoi siitä minulle käydessäni kesällä -60 hakemassa koululta todistujäljennöksiä. Oli ollut Saksassa jossain leikkauksessa. Toisaalta hän piti kovasti huolta minun terveydentilastani. Kyseli siitä. Me tulimme loistavasti toimeen keskenämme. Minun oli helppo puhua hänen kanssaan. Hän piti paljon ainekirjoitustyylistäni. Lähetteli aineitani milloin minnekin liittoon ja kilpailuun. Seikka, joka sitten yliopiston ainekirjoituskurssilla karvaasti kostautui minulle... (”Kuvitteleeko neiti Lehtonen olevansa Juhani Aho? Ette Te ole. Kirjoitatte auttamattoman vanhanaikasesti. Lukekaa Veijo Merta. Lukekaa Antti Hyryä.”, lateli yliopistossa Antti Alhoniemi.) Vaan koulussa rakastin äidinkielentunteja. Kirjoitin melko helposti l:n äidinkiessä. Olin ihastunut pilkkusääntöihin - ihan totta. Kaikki kielioppi oli musiikkia minun korvissani. Auskultantit - nuo luokan takana istuvat varjo-olennot - joutuivat joskus luokan edessä lukemaan  ääneen aineita ja arvostelemaan niitä. Luulen, että monet auskuista varmaan olivat hiljaa omissa ajatuksissan sitä mieltä, että Sampo oli hyvinkin ”puolueellinen” minun suhteeni. Saattoipa ollakin!

 

Siirryn Sammosta Taunoon. Yliopettaja Tauno Perälä ”Putte” oli pitkän linjan opettaja Norssissa ja opettanut sitä ennen Ressussa eli Turun Reaalilyseossa. Kuten Haahtelakin. Hän oli minun toinen lempiopettajani. Muhkea, karhumainen, kyyninen ja tarkkasilmäinen. Rakastin historiaa, siinä missä suomeakin. Ylioppilaskevään historiantentissä Putte kysyi minulta yhden ainoan kysymyksen: ”Minkävärisiä olivat siat Homeroksen Lauluissa?” Menin aivan mykäksi, mikä ilmeisesti oli tarkoituskin. Kysyä nyt tuollaista - eihän se kuulu edes tenttiaineistoon! ”Kait sitten vaaleanpunaisia.” vastasin ääni väristen - närkästyksestä. ”Eipä olleetkaan,vaan mustanruskeita. Menee se viisaskin joskus vipuun.” totesi Perälä, naurahti sitten ja loi minuun - hämmennyksestä tulipunaiseen - hyvin ymmärtävän katseen. Sellainen hissan tentti se.

 

Ruotsia meille tuli uutena opettamaan vallan erikoinen persoona. Pitäisi oikeastaan kirjoittaa persoona isoin kirjaimin. Hän oli tukevahko, iloinen ja kovaääninen mieshenkilö ”Ville”, ”Vili”, lehtori Vilen. Ville Vallattomaksikin me häntä kutsuimme. Hänen opetuksellaan me opimme ruotsia. Oikein todella opimme. Naurunremahdusten ja vitsailujen - usein hieman kaksimielisten -lomassa hän takoi päähämme Ruotsinkielen vaikeuksia -opuksen lisäksi paljon muuta -jopa nippelitietoa - koska tiesi ylioppilaskirjoituksissa niitä tarvittavan. Eikä väärässä ollutkaan. Ville oli myös ehdoton hurmurityyppi. Ainakin omasta mielestään. Minä mm. olin hänelle ”Kati-pieni”. Koulun teinikunnan järjestämissä juhlissa oli aina opettajakuntaa mukana. Mennäänpä mukaan vaikkapa potkijaisiin -60. --- Pekka kertoo niistä minua suorastaan järkyttäneen alkoholipitoisen tiedon. Olin tuohon aikaan vielä suorastaan raivoraitis ja vaadin muunmuassa Lasalta ehdottoman raittiuslupauksen, jo silloin, kun hän keväällä -59 ihan vakavissaan kosi minua ”Sitten kun se on mahdollista.” (Me olimme alaikäisiä, vasta 18-vuotiaita. Tuolloin ikäraja oli 21 vuotta) Alkoholin suhteen sivuharppauksia sattui... Kyllä alkoholia käytettiin aika yleisesti. Pojat ainakin. Enemmän kuin luultiinkaan. Mutta salaa. Myöhemmin sitten reilusti ravintoloissa. Vaan ei minun tuntemassani tyttöjoukossa ryypätty. Ei vielä kouluaikana. Myöhemmin joskus aika railakkaasti!

 

Vaan mennään nyt sinne potkijaisiin sitten. Olemme koko päivän pelänneet, mitä kaikkia konnankoukkuja seiskan porukoilla olisi meille poislähtijöille varattuna. Piti oleman ”uudet nahkiaiset”. Päiväkirjaani kirjoitan, että meidän luokan Matit meidät tytöt varsinkin pelastivat, eikä Pekkakaan(Lehtiö) meitä kovin kovakouraisesti käsitellyt. Mitä tarkoittanen, sitä en muista.

 

Nyt alkaa kuitenkin tanssi. Ja sen totisesti muistan, kun minua  saapuu hakemaan -Ville! Lähdemme tyttöjoukon tirskunnan myötä tanssimaan. Totean, että Ville tanssii hyvin. Mutta sitten! Jopa Lasa rupeaa mulkoilemaan pahasti, kun Ville tunkee poskeaan poskeani vasten. Kappale on tango, ja Ville kait yrittää esittää, että näin sitä kuuluu tanssia. Minä koen tilanteen lähinnä kiusallisena. Minun ei kuuluisi tanssia tuolla tavalla kenenkään muun kuin oman poikaystäväni kanssa. Ville ei välitä. Seuraavaan tanssiin hän hakee Pimmoa. Me yritämme ottaa tanssit tansseina. Tiedetäänhän tuo: Villellä on vilkkusilmät! Vaan :”Akta kvinnor i allmänhet och allmänna kvinnor i synnerhet”. Se oli lehtori Vileniä se. Sellaisia ”muistilauseita” hän viljeli, viihdytti auskultantteja - sekä opetti meitä, no -myönnettäköön - hauskasti.

 

Penkkaritoimikunta Metsänkylän Tanun johdolla maalailee kuvia - osa tekee opettajista lauluja. Ville istuu rennosti kuvassaan jalka toisen päälle heitettynä, henkselit esillä, rusetti kaulassa  ja silmälasejaan heilutellen. ”Miten sanookaan ikäneito karkauspäivänä: ”Äntligen.”

 

NUOREN RAKKAUDEN NAAMIAISET -- TURUN SANOMISSAKIN

 

Noista naamiaisista vielä muutama sana - luulen, että moni ikätoveri sekoittaa kahdet, helmikuun -59 ja helmikuun -60, naamiaiset toisiinsa. Ensinmainituista 14.2.1959 tuli koulumme teinikunnalle riemuvoitto. Niissä oli paljon väkeä. Turun Sanomat teki niistä lehteen jutun. Opettajakunta oli hyvin naamioitunut. Sampo oli kommodöörin asussa ja hänen vaimonsa geisha. Päiväkirjani mukaan ”reksi oli suloinen”!! ”Lilliä ei tuntenut kukaan.” Nuori, nätti maikka Pirkko Lehtonen oli (todella siellä OLI hevonen) sen hevosen etupuoli. Sitä, kuka oli takapää, ei saatu selville. Turun Sanomissa oli oikea kuvakavalkadi noista naamiaisista. Minulla on lehtileike tallella - vähän repaleisena tosin. Kaikilla näyttää olevan hauskaa. Tytöt saivat esitellä sääriään, kellä oli mitä esitellä, oikein lehteen. Minun sääreni eivät mitkään säihkysääret olleet, mutta tulivat kuvassa esille vallan vahingossa. Lasa oli näet pukeutunut komeaksi kasakaksi. Hän ”ryösti” minut, kreikattaren, ja kanteli sylissään pitkin koulua. Turun Sanomien kuvassa Lasa kyllä näkyy - ja minun jalkani, jotka tulevat ulos hameiden keskeltä hänen sylissään. Muuta ei minusta näykään!  Joku oli lääkettä tarjoava puoskari, ja Lehtiön Pekka, pormestari Lippone, valvoi, kuka pääsi hänen kaupugissaan, Napolissa, kulkemaan. Paljon meillä - taas vain muutamilla teinikunnan jäsenillä - oli niissä naamiaisten järjestelyissä tekemistä. Tehtiin, kun tehdä piti. Homma onnistui yli odotusten. Teinikunta sai rahaa. Ja minulle henkilökohtaisesti ne olivat kait unelmien täyttymys. Päiväkirjani välissä on pukuuni kuulunut kreikattaren nutturan punainen nauha. Siihen Lasa on kirjoittanut mustekynällä: ”Kaikilla kielillä ja Aina”. Arvata saa, mitä hän oli sinä helmikuun lauantai-iltana minulle ”tunnustanut”.  Ikimuistoiset naamiaiset ne. Meille kahdelle ainakin. 

UROSTEN MIEKKOJEN KALSKETTA JA LATINAA MADEIRALLA

 

Rakas latinanopemme, Pekka Murto – Murre - lähti ylioppilasvuottamme edeltävänä keväänä muualle. Vei mukanaan ”Voi itkevät viulut”, ja  jäimme ilman ”Urosten miekkojen kalsketta”, jota latina Murren mielestä oli. Hänen tilalleen tuli  kovin ujon oloinen nuori mies, lehtori Saleva. Penkkarikuvassa on opettajanpöydän reunaan tarttuneet valkeat sormet ja pöydän välilevyn seasta tuijottavat pyöristyneen pelokkaat silmät. Liitutaululla lukee ”Sicilia est insula”.

 

Tästä pääsenkin taas välillä hyppäämään polulta metsään - tapa, josta en vaan pääse eroon näköjään. Enkä pahemmin viitsi yrittääkään. Sattui tässä vuonna 2010, että olimme mieheni kanssa marras-joulukuussa talviasunnollamme Madeiran kauniilla kukantuoksuisella saarella. Huoneisto on meillä ollut siellä vuodesta 1986 lähellä jyrkkää niemenkärkeä, jolla on kuuluisa (?) Christo Rein patsas. Aikoinaan, opettaja-aikana, palkkasin itselleni pariksi viikoksi sijaisen marraskuulla, ja lähdimme mieheni kanssa ansaitulle ”kesälomalle”. Maalien sesonkiaika on näet kesä. Muut opettajat olivat kesälomilla, minä vaan totuin paiskomaan töitä kesäisin entistä enemmän.

 

No,siis 2010 joulukuun 6. päivä on Madeirallakin suomalaisille Itsenäisyyspäivä - ihan isolla I:llä. Eräs hotellialueen ravintola on vuosikausia järjestänyt Itsenäisyysjuhlat suomalaisille. Niin turisteille kuin muutamalle harvalle vakituisesti Madeiralla asuvalle. Tuona vuonna Aimo, mieheni, piti tavan mukaan puheen isänmaalle - se on ollut tapa jo alusta asti. Mieheni rakastaa puheiden pitämistä ja varsinkin toisten ylipuhumista. On hyvä molemmissa. (Hänestähän tuli minun kohtaloni!) Silloin kuulimme kesken puheen jonkun huutavan :”Hyvä Aimo!”. Istuimme kuten tavallista paikallisen portugalilaisen Suomen konsulin pöydässä. Senhor Marcello Correio perheineen on aina mukana näissä juhlissa. Emme nähneet huutajaa, mutta ääni oli minusta tuttu. Ilta jatkui tanssilla paikallisessa yökerhossa. Siellä tavattiin. Ensin vähän emmin -komealla kaverilla oli raskassankaiset silmälasit näet, mutta tuttuhan oli. ”Sicilia est insula” sanoin, ja Touko Perko jatkoi: ”In insula Sicilia est Etna....” Tapasin siis rakkaan luokkakaverini vaimonsa kanssa. Se oli mukava tapaaminen. Heillä on siellä loma-asunto melko lähellä Funchalin keskustaa. Yksi asia jäi vaivaamaan... Olisi pitänyt kysyä Toukolta, vieläkö hän tykkää syödä neilikankukkia.!!

PENKKAREISTA JA ITSEHALLINNOSTA, RADIOSTAKIN JA ITSENÄISISTÄ NAISISTA

 

No niin -- metsästä taas polulle. Mistä vielä kertoisin. Niin monia asioita tulee mieleen. Kuka tätä enää jaksaa lukea? - Voi Kati-parka. - Olet jäänyt taas jumiin koulun käytäville ja välillä takertunut metsän puskiin. Etkä pääse pois - lorvit Juhani Ahona kait sittenkin. Ei mitään Hyryä tämä juttu.

 

Penkkaripäivä 27.2.-60 oli monien tunteiden sekava cocktail minulle. Surin koulustalähtöä. Vaan itse päivä oli sekavaa menoa täynnä sekin. Aamunavauksessa olimme kansallispuvuissamme lavalla. Tanu piti puheen, ja me lauloimme ”Kiitos sulle Jumalani....” Oli penkkariajot viimaisella autonlavalla. Illalla koulun juhlasalissa tanssittiin ja syötiin. Oli uudet puvut ja niin juhlallista... Itseasiassa sekä Pirkko että minä juhlimme kaksissa koulumme perättäisissä penkkari-iltajuhlissa. Niissä toisissa tunsimme olevamme melkein ”kunniavieraita”. Useat opettajat tulivat istumaan meidän pöytäämme ja kyselemään opinnoista ynnä muista, ja tunnelmaa oli taas. Itseasiassa minä sain tilaisuuden juhlia vielä kolmansissakin penkkari-iltajuhlissa. Suureksi yllätyksekseni ”taiteilijaystäväni” ja entinen ihastukseni, Jesse, kutsui minut penkkareihinsa daamikseen vuotta myöhemmin. Hän oli käynyt sotaväen välillä ja kirjoitti nyt yksityisesti ylioppilaaksi. Oli kovin komea kavaljeeri laivaston univormussaan. Lasa ei kyllä ollenkaan riemastunut, kun selitin meneväni entisen koulukaverini penkkareihin, vaan eipä kieltänytkään. Toisaalta Lasa ei ollut ollenkaan iloinen meidän penkkareissamme. Piteli tiukasti kädestäni kiinni iltajuhlissa. Oli mustasukkainen penkkarikuvillemmekin. Ehkä hän pelkäsi seuraavaa vuotta minun suhteeni. Yliopisto - ja vapaus. Ei turhaan ehkä pelännytkään... No silloin viimeinen koulupäivä oli haikea. Itkin vuolaasti taas. Kuten jo aikoinaan, kun vanha uskollinen vahtimestarimme Hilja Juden jäi 70 vuotta täytettyään eläkkeelle. Se oli juuri Norssiksi muuttumisen aikoihin. Hän oli niin olennainen osa koulua ja sitä me-henkeä. 

 

”Itsehallinto-asian” koin kyllä tapahtuneen meille jo heti Norssiksi muututtuamme. SE taas oli pitkälti Sampo Haahtelan ja ennen kaikkea teinikunnassa  tapahtuneen kehityksen ansiota. Uskon itsepäisesti, ettei esimerkiksi Seniorinorsseja ikinä olisi perustettu ilman vahvaa teinikuntaamme ja sen vaikuttajia.

 

Koko Turussa ja maassa tapahtui vähitellen tämä sama teinikuntien ”herätys”. Ei vielä politisoituminen kuitenkaan. Se tuli myöhemmin -- ja pilasi koko teinikunta-aatteen.

 

Teinikuntien aloitteesta Yleisradio teki suurenmoisen työn. Se piti turkulaisille lukiolaisille radiojuontaja-kurssin. Minulla on siitäkin lehtileike. Siinä ovat mukana mm. Lehtiön Pekka, Jalassolan Pirkko ja Äijälän Tauno ja ensimmäinen ”vakituinen” poikakaverini, Lohtajan Seppo. Myös mm. Tamlanderin Leena osallistui mainitulle kurssille. Myöhemmin tunnettu radiojuontaja, puhumattakaan Äijälän Taukasta, joka ei kait esittelyjä kaipaa. 

 

Pirkko sai sitten kesätöitä STT:stä, jonka toimisto sijaitsi melkein vastapäätä entistä postitaloa. Siellä Pirkko istui lähinnä iltaisin. Oli jännittävää seurata teleprinttereitä, jotka suolsivat sisältään noin vain itsekseen kaikenmoisia sanomia ympäri maailmaa. Pirkko oli paikalla yksin. Hän toimitti sanomia eteenpäin ja teki soittokierroksia tiettyihin paikkoihin. Välillä sai vaan istuskella ja odotella tietoja... Siksi minun oli mahdollista käydä hänelle vähän ”seuraa pitämässä” illan tunteina. Työhön kuului myös soitto poliisiasemalle aina tietyin väliajoin. Jännää touhua tosiaan. Mielenkiintoinen työpaikka siis Pirkolla niinkuin minullakin Kupittaan Saven keramiikkamaalaamossa.

 

Etenkin Lehtiön Pekka oli innokas itsehallinnon kannattaja ja kaikenlaisen muunkin oppilaiden itsenäisyyden tulisieluinen puolestapuhuja. Siihen hän puuttui aina ja kaikkialla tilaisuuden tullen. Pekka oli vuosiluokkaa -61, mutta seurusteli parhaan ystäväni ja luokkatoverini, mainitun Pirkon kanssa jo vuodesta -59. 

 

Pirkko, jos kuka, oli itsenäisen oppilaan perikuva. On itsenäisen naisen perikuva edelleen. Olen pitänyt yhteyttä häneen ja silloisen ”triomme” kolmanteen, Leilaan, joka suureksi suruksemme joutui jättämään terveytensä takia lukion viimeisen luokan kesken. Hänen sydämensä vika löytyi viimein ja parannettiin. Tuntui tässä viime joulun tienoilla vähän hullulta, kun soiteltiin. Leila on ammatissaan sairaanhoitoalalla jo vuosikausia käynyt Kiinassa opiskelemassa sikäläistä lääketiedettä. Ja samalla hänestä on tullut matkatoimisto Olympian yksi Kiinan pääoppaista. Lähettelee kortteja sieltä. Sellaiselle opasreissulle kertoi Leila lähtevänsä tammikuussa. Ja mitä kertoikaan Pirkko, Liedon lukion luonnontieteiden lehtori: ”Mä aion viedä yhden opeporukan tammikuussa linja-automatkalle Senegaliin.” !! Tunsi siinä Kati itsensä jotenkin vallan pieneksi.....

 

No, joka tapauksessa läheinen yhteistyö meidän vuosiluokkien kesken aiheutti, ennenkaikkea Lehtiön Pekan ansiosta, että kyllä se itsehallinto - ja me itse - tunnelma vallitsi koululla jo paljon ennen meidän vuosiluokkamme koulusta lähtöä. Myös vuosiluokka -62 oli innolla mukana teinikunnassa jo silloin. Koulun oma lehti ”XYZ” on merkittävä saavutus sekin. Minulla on vanha lehtileike, jossa lehden tekijöitä on koolla tutustumassa Turun Sanomien lehdentekoon. Olen kirjoittanut näistä paljon päiväkirjaani: teinikunnan innostuneista ajatuksista monessa yhteydessä - ja minulla on pari kuvaa albumissani: niissä tanssivat rukousaulassa (!) opettajat Yrjö Metsänkylä ja Kyllikki Tuominen, opettajat Pirkko Lehtonen ja Tauno Perälä, oppilaat Pimmo Salvo ja Lauri Saretsalo sekä opettajat  Lilli Mäkelä ja Esko Ervasti. Näyttävät tanssivan jenkkaa! Heillä tuntuu olevan hauskaa. Poikarivi nojailee takana aulan seinään ja näyttää hymähtelevän. Monessakohan koulussa tuohon aikaan moinen olisi ollut mahdollista. Muistan kymmeniä teinikuntien järjestämiä ”konvareita” eri kouluissa. Ohjelmallisia iltamia - mutta muissa kouluissa opettajat hävisivät heti tanssin alettua, jos heitä nyt siellä edes juuri olikaan. Meidän koulussa opettajat jäivät tanssimaan pitkiksi ajoiksi, sekä keskenään että joskus oppilaidenkin kanssa. Tasa-arvoa se oli, jos mikä.

 

Jopa rukouslauantaisin järjestetyissä erilaisissa keskustelutilaisuuksissa oli aina niin paljon väkeä, että tilaisuudet järjestettiin juhlasalissa. Koulu kiinnosti todella kaikkia. -- Kokeilin itse vastaavaa pienimuotoisesti omalla Paraisten Yläasteellamme. Elettiin 80-luvun loppuvuosia. Järjestimme vanhempainyhdistyksen ja oppilasneuvoston kanssa diskon kaikille luokille - siis seiskasta yhdeksänteen. Se oli menestys. Olin itse valvojaopettajana paikalla, tanssin monenkin hujopin kanssa, ja meillä oli hauskaa. Kaikki tanssivat - järjestyshäiriöitä ei juuri ollut. Ne lopetettiin pihamaalla heti alkuunsa. Sisällä kaikki sujui. Diskoja järjestettiin sitten muitakin. Olen jälkeenpäin ollut kutsuttuna yhden jos toisenkin opettamani luokan myöhemmissä luokkakokouksissa, ja aina nuo silloiset diskot muistetaan. Muistetaan lämmöllä - kehuisin, jos kehtaisin -näköjään kehtaan.

AUSKUT - ”OMAT” JA MUUT

 

Muutama sana ”auskuista” lienee paikallaan tässä, olihan koulumme normaalikoulu, joka tarkoittaa opetusharjoittelukoulua. Nuo omituiset luokan takaosassa istuvat nuoret miehet ja naiset olivat ensi alkuun kovasti outoja, kiinostaviakin. Luulisi, että luokan edessä opettava, tarkkaan seurattu varsinainen opettaja olisi ollut kiusaantunut moisesta tarkkailusta. Vaan eipä ne olleet. Oli aivan luonnollista, että oppilaita oli kymmenkunta lisää. Siltä se vaikutti lähinnä. Jotkut opettajat kyllä selvästi pyrkivät vähän ”esiintymään” auskuille. (vrt. Ville) Muuten auskuihin alkoi vähitellen tottua. He olivat luonnollinen lisä henkilöitä - eikä muuta. No jaa... Alkuun ainakin meillä tytöillä oli tapana valita ”oma ausku”, miespuolinen tietysti. Häntä sitten seurattiin vähän tarkemmin. Mutta muuten... Ainoastaan silloin, kun joku yleensä heistä piti näytetunnin ja varsinkin, jos hän piti sen yksin, ilman muita auskuja tai joskus ilman opettajaa, tilanne muuttui. Lyötiin jopa vetoa siitä, missä kohtaa tuntia auskuparka alkaa punastua. Sillä niin kävi säännöllisesti heille kaikille. Jostakin kohtaa kaulaa punoitus alkoi ja hiipi sitten ylöspäin. Ei niitä auskuja juuri koskaan mitenkään tietoisesti ”kiusattu”. Jos tunti alkoi mennä ihan plörinäksi, silloin ehkä joskus saatettiin naurahdella, mutta yleensä sellaisessa tapauksessa tunnettiin kiusaantumista. Myötähäpeää. Opin tuntemaan läheisesti muutamia auskuistamme yliopistossa aikanaan. Kovasti he kyselivät pärjäämisensä perään. Ei sitä sellaista voinut muistaa. Auskultantit olivat asiaankuuluva lauma, niinkuin oppilaatkin. Sillä hyvä se.

SENIORINORSSIEN ENSIASKELEET JA KUPITTAAN SAVESTA VÄHÄSEN

 

Puhutaanpa sitten Seniorinorsseista ja  yhdistyksen syntyhistoriasta. Ajatuksen yhdistyksen perustamisesta esitti meille 1960-vuosiluokan ylioppilaille rehtori Sampo Haahtela.  Se tapahtui jo ennen lakkiaisia ja sitten lakkiaisten jälkeen, kun kävimme koululla. Tuntui, että hän oli hellinyt tätä ajatusta itsekseen kauan ja hartaasti. Meitä oli koolla muistaakseni ainakin Pirkko Jalassola, Tauno Metsänkylä, Sirkka Lindgren, Jouko Sigfridsson, Matti Mäkelä, Pekka Pihlanto, Touko Perko, Auli Nurmi, Marja Mäkelä, Eva Wenden, Eero Joutsikoski ja minä. Menimme joka tapauksessa porukalla heti lakkiaisten jälkeen, sekä kahdestaan, Tanu ja minä, myöhemmin kesällä tapaamaan rehtori Haahtelaa. Minä tapasin hänet myös koululla, kun hain todistuksia yliopistoa varten. Minulle rehtori Sampo puhui jo silloin ”rekisteröidystä yhdistyksestä”. Ote päiväkirjastani:

 

” 8.6.-60 Eilen yrittelimme perustaa sitä entisten norssien yhdistystä. Reksi oli ollut rekisteröidyn kannalla, eikä meistä 8:sta (?) kukaan tiennyt sellaisesta mitään. Istuimme koululla päätä raapien tunnin verran, jonka jälkeen lähdimme reksin kotiin Puolalanmäelle. Tanu + minut lähetettiin lähetystönä reksin luo. Tämä ei ollut kotona, joten meidän täytyy mennä perjantaina uudelleen.” Lisäksi - edelleen päiväkirjaani myötäillen: ”En olisi saanut olla poissa Kupittaalta niin montaa tuntia kesken työpäivän.” Tarkoitin sillä sitä, että kahtena tuon ylioppilaskesän 1960 arkipäivänä olimme Metsänkylän Tanun kanssa reksin luona, vaikka minun olisi pitänyt olla kesätyöpaikallani Kupittaan Savessa maalaamassa keramiikkaa. Työnjohtaja Kalle Akkola oli kyllä vähän vastahakoisesti antanut luvan olla poissa ”jonkun aikaa”, mutta pelkäsin, että se ei tarkoittanut tuntitolkulla. Ei siitä kyllä mitään harmeja seurannut. 

 

(Tässä menee taas metsään,mutta menköön!) Maalasin mm. Okki Laineen, Viljo Mäkisen ja Laila Zinkin mallien mukaan purkkeja, maljakoita ja seinätauluja kaikkiaan kolmena kesänä ja yhtenä joululomana. Sain jopa Okin, Orvokin, opastuksella ja seurana kokeilla Suomessa harvinaista ns. riisiposliinin tekoa. Okki halusi kokeilla sitä, vaikka se oli tavattoman vaikeaa. Lasitusjutut petti. Vateja meni pilalle joka poltossa. Olin Kupittaalla kesät vuosia -59, -60 ja -61. Yhden joululomankin. Se oli kuuma, mutta muuten ihana kesätyöpaikka. Antoi paljon opiskelijatytölle - joskaan ei rahana. Palkalla sai opiskeltua talven, kun asui kotona. Työaika oli klo 7.00-16.00, välissä ruokatunti. Kellokortti leimattiin aina. Paljon olisi mukavia asioita kerrottavana Kupittaan Savi Oy:stä, vaan tämä riittänee tässä. Nuoruuteni muistoihin ne toki olennaisesti liittyvät.

 

No, kävin minä yhden sellaisen  reksin tapaamisreissun aikana Metsänkylällä kahvillakin. Tanu keitti. Metsänkylän perhe oli veljeä lukuun ottamatta maalla. Joimme kolmestaan sitä kahvia. Joten ei ne poissaolot keramiikan ja dreijan vierestä vallan ikäviä olleet.

 

Perustimme me sitten sen yhdistyksen. Ainakin alustavasti. Syksyllä 1960. Pidimme kokouksia, milloin ”virallisia” milloin noin vain inspiroituja. Joskus  yliopistolla, joskus kaupungilla. Miten nyt sattuikin ja sopi. Olimme lapsellisia. Matkimme siinä aluksi kovasti koulun kerhojen toimintamallia. Kuten jo totesin, emme ymmärtäneet rekisteröinnistä mitään aluksi. Siinä Haahtela teki virheen. Hänen olisi pitänyt selittää asia meille tarkemmin.

KOULUSSA KERHOJA KAIKILLE JA NIISTÄ TAAS  SENIORINORSSEIHIN

 

Meillä siis  oli kokemusta vain kaikenlaisista kerhoista, joita koulu tarjosi moninaisille harrastuksille. Minä olin sihteerinä ainakin kamerakerhossa - kun kerran olin ollut Turun Kuvauksessa, vaikka vaan juoksutyttönä, minun oletettiin tietävän jotain valokuvauksesta. En minä itseasiassa paljoakaan itse valokuvaustekniikasta tiennyt. Suomisen Veli toimi erittäin ansiokkaasti kamerakerhon pomona. Koululla oli jopa oma pimiö, jossa kuvia kehittelimme, Muutenkin valmistimme usein Velin tai esimerkiksi Nurmisen Masan kanssa kuvia koulupäivän jälkeen. Olin myös tanssikerhon sihteeri, ja siinä hommassa koin mielestäni silloisen elämäni kaameimmat hetket. Puheenjohtaja oli Saarvuon Seppo -61 luokalta. Päiväkirjani kertoo:

 

” 28.5.-59 Kiki (=Seppo Saarvuo) oli saanut mut puoliraivoksi ja sekaisin selittämällä, että mun pitäisi tanssia niissä koulun näytösjuhlissa hänen kanssaan ohjelmanumerona tango! Sanoin ”Ei-Ei- Ei”, mutta Kiki soitti meille kotiin monta kertaa ja uhkauksin ja rukouksin sai mut puolittain suostumaan.... Elin kauheassa epätoivossa koko päivän sen tangon takia. Tuli sitten meidän vuoro. Haukuin Kikin 1000.:n kerran pataluhaksi, ja sitten me tanssimme sen. Kait se meni ihan hyvin.  Olin helpottunut.!! Kuuntelin siinä Kikin imartelua ja kattelin ihmetellen Lasaa, joka oli etwas synkkä. Ei kait se nyt sentään Saarvuolle ollut  mustasukkanen? Musta kaikki oli hyvin, mut en tiedä sitten, miks mokomasta piti synkistellä. Myöhemmin tanssimme kyllä sitten kaikessa sovussa, paitsi että Lasa ”rengasti” meidät  mun pitkillä helmilläni. En kuulema enää pääsisi karkaamaan - !!??” 

 

Oli paljon muitakin kerhoja - kirjallisuuskerho ”Opus”, elokuvakerho, joka oli poikien suosikki sekä  sellainenkin outous kuin ”Äidit ja tyttäret”-kerho, jota yliopettaja, ”presidentintytär”, Kyllikki Tuominen veti. Siellä me äiteinemme keskustelimme muutaman kerran kovin väkinäisesti ”yhteisistä asioista”. Ajatus oli hyvä, vaan aikaansa edellä silloin, ja puheenjohtaja olisi saanut olla jonkun verran nuorempi henkilö.

 

Muutama sana tässä välissä kommenttina Jukka Vuoren kirjoitelmaan Norssista. Tulin surulliseksi. Siitä, kuinka huonoon jamaan nuo heidän aikansa ”hipat” vähitellen menivät. Alkoivat epäonnistua todella surkeasti. Olisiko niin, että lukioikäisiä nuorempia ei kertakaikkiaan päästettäisi sellaisiin tilaisuuksiin? Toisaalta ajattelen omia yläasteikäisten diskojani ja sitä, miten niissä  ei 80-luvun lopullakaan sattunut mitään ikävyyksiä. Olisiko koulun koko tässä eräs tekijä? Varmasti on. Nykyajan nuorisolle tuonlaatuiset ”kiltit” tanssit taitaisi olla mahdottomat järjestää. Ainakaan jättikouluissa. Tässä tullaan ikuiseen koulumaailman dilemmaan. Oliko ehkä parempi se vanha koulujärjestelmä? Vaan kun siinä ei oppilas ollut pääosassa, kuten ehdottomasti pitäisi olla! Toisaalta, kun oppilaat tasapäistetään, kun kaikki yritetään panna samanlaiseen muottiin, niinkuin peruskoulu ainakin alkujaan teki, ajettiinko silloin ojaan? Oppilaan oma aloitekyky on aina se tärkein – kaikessa - mielestäni.  Millaisessa koulumuodossa se toteutuu? Keskustelua ammattikoulun todella monista hyvistä puolista pitäisi ylläpitää siinä mielessä, että voisiko se olla  jo peruskoulun kuudennen luokan jälkeen yksi kouluvaihtoehto. Johtaisiko se entistä suurempiin eroihin oppilaiden välillä? Olisiko se sitten taas uusi haitta?

 

Takaisin aiemmalle baanalle. Ehkä se ”meidän” Seniorinorssit kovin haparoivine ensiaskeleineen teki virheen matkiessaan kerhomaista toimintamallia. Ehkä se myöskin oli aivan liian aikaisin perustettu senioriyhdistykseksi. Toimintamme oli kyllä silloin tällöin kovasti innostunutta. Järjestimme heti seuraavana vuonna (1961) mm. juhlat koululla maksullisine mehu-munkki-tarjoiluineen.. Siinä meitä hoisi koko hommaa vain muutama henkilö. Laitanpa tähän ihan muistoksi otteen eräästä päiväkirjastani tuolta ajalta:

 

”27.3.-61 Lauantaina oli meidän yhdistyksemme Seniorinorssit ry. (!)  järjestänyt koululle konvarin. Koska kuulun em. yhdistyksen perustajistoon, lähdin jo kuudelta tukemaan toimia. Jota tarvittiinkin. Tuntui,että touhu oli ihan keskeneräistä. Mitäs kun 4-5 ihmistä teki 100:n edestä työtä. Istuin Pirkon kanssa 4 tuntia hoitaen baaria. Kävivät siinä entiset opettajatkin reksi, Tuominen ja Metsänkylä kättelemässä ja Mitäs nyt sitten kuuluu?`kyselemässä. Lasa ja Pekka, etenkin Lasa, istuivat uskollisesti seuranamme. Puolisen tuntia Lasa jopa hoiti koko höskää, kun haeskelin joitakin muita ihmisiä, jotka pitäisivät baarissa myymisestä. Sellaisia ei ollut.”     

 

Muutenkin vain muutamien aktiivisten jäsenten varassa koko yhdistys toimi. Taisimme Tanu, ”Matit”, Jouko, Touko, Terho, Eero, Pihlannon Pekka ja Pimmo, Lehtiön Pekka ja Pirkko, Lasa, Make, Teresa , Kaija ja Almon Ritva ja minäkin  mm. olla ne aktiivisimmat alussa. Muuten - aina kun oli suinkin aikaa - istuimme mielellämme iltaa milloin missäkin. Siinä me kyllä alkuun olimme kovasti ”sisäänlämpiäviä”. Emme mitenkään aktiivisesti edes hakeneet lisää väkeä porukkamme. Kaiken kunnian annan silti Sammolle ja perustajajäsenillemme. -- Ilman alkua ei ole jatkoa -- niin se vaan on. On täysin ymmärrettävää, miksi Make muutaman vuoden jälkeen huokaili toiminnan hiipumista. Meillä kaikilla oli opintomme tai muu työmme. Oli vähitellen perheenperustamisen aika. Ei silloin ehtinyt miettiä jonkin yhdistyksen asioita. Tuli vallan muita yhdistyksiä joillekin. Muutettiin toisille paikkakunnille ja liityttiin niiden rientoihin. Seniorinorssit otti pitkät Ruususen unet silloin. Ei siinä sen kummempia syitä ollut.

 

Oli todella RIEMUVOITTO  tuo vuoden 2004 keväällä järjestetty Mestarinkadun koulujuhla aamunavauksineen kaikkineen. Se tilaisuus ei hevin unohdu mielestä. Sellaista  raikasta jatkoa yhdistys tarvitsee, ja sitä on tullutkin.

 

Meistä itsekullakin on omat koulumuistomme. Tässä oli osa omia muistojani oman nuoruuteni näkökulmasta. Päiväkirjat kertovat paljon...

RAKKAUDELLA MENNYTTÄ KOULUAIKAA JA KAIKKIA KIRJOITELMASSANI ESIINTYNEITÄ HENKILÖITÄ MUISTELLEN: ”rokataan ja rollataan - kun kerran aloitettiin.” 

 

KATI VIRTANEN

©2020 by Turun Seniorinorssit ry. Proudly created with Wix.com