Pekka Pihlanto:
NORSSIT JA PIENET KALAT VANHASTA POSTITALOSTA MESTARINKADULLE

Postitalossa aloitettiin - tyrmäävästi

 

Turun koulumuistoni alkavat Norssin edeltäjästä Turun yhteislyseosta vuonna 1956. Porista Turkuun joulukuussa 1955 muutettuamme jouduin veljeni Matin kanssa aloittamaan koulunkäynnin ankeana tammikuun aamuna vanhassa postitalossa kauppatorin kulmalla. Rakennus sijaitsi Ruotsalaisen teatterin, ”Vanumamman” eli Turun Vanun talon ja kauppahallin puristuksessa paikalla, jolle sittemmin kohosi nurkkansa torille päin suuntaava KOP-kolmio (Kansallis-Osake-Pankin mukaan), sittemmin Mezzo – joka myöhemmin nimettiin uudelleen KOP-kolmioksi. Huomiotamme kiinnitti heti koulun edessä ollut vossikka-asema – talvella hevoset vetivät rattaiden sijasta rekiä.

 

Kävimme ennen ensimmäisen koulupäivän tuntien alkua isämme kanssa ilmoittautumassa rehtori Herman Suoniselle. Hän oli isokokoinen vähän hössöttävän vaikutelman jättävä mies. Isä oli käynyt jo aikaisemmin neuvottelemassa vararehtori Tauno Perälän kanssa. Tämä oli valitellut tilanahtautta, mutta rempseästi sanonut, että kyllä kuitenkin sopii, pojat ottakoot vaikka omat tuolit mukaan. Isä oli käynyt puhumassa myös Turun lyseon rehtorin kanssa. Yhteislyseo oli kuitenkin sopivampi meille kielivalintojemme kannalta.

 

Rehtori Suoninen kiinnitti heti kriittistä huomiota todistuksessani oleviin viitosiin. Lupasin Suoniselle, että parannan arvosanojani, ja niin sitten kävikin. Aloitimme opintomme yhteislyseossa, minä IV:llä ja Matti II:lla luokalla. Silloin niin sanottu keskikoulu käsitti luokat I-V ja lukio VI-VIII. Sitä ennen käytiin pääsääntöisesti neljä luokkaa kansakoulua.

 

Aamuhartaudesta palatessamme valitsin uudesta luokastani summittaisesti pulpetin – kukaan ei osoittanut minulle paikkaa – ja satuin istumaan luokan vaikuttajan ja ”pahan pojan” Ismo ”Iska” Laaksosen paikalle. Ensimmäinen kouluaamu ei yhtään parantunut kuultuani hänen koruttoman Turun-murteisen tervetuliaistervehdyksensä: ”Hyppä vittu siit!” Taisin olla aika sokeerattu tästä avauksesta, koska en kirjoittanut episodista edes päiväkirjaani. Ilmeisesti halusin unohtaa koko tapauksen, mutta muistanpa sen vieläkin. Ystävällisiäkin kasvoja alkoi kuitenkin näkyä tästä vähän yli kaksikymmentä poikaa käsittävästä luokasta. Melko pian minulle selvisi, että IV b oli monien opettajien kauhu, mutta luokan omassa keskuudessa suhtauduttiin yleensä varsin reilusti oppilastovereihin.

 

Sittemmin ystävystyin ”Iskan” kanssa. Luulen lunastaneeni paikkani luokassa viimeistään silloin, kun ruotsinkielen opettaja FM Lempi ”Pommi” Tammivaara käräytti minut kokeissa lunttilapun antamisesta Iskalle. Muistaakseni molemmille tuli jälki-istuntoa tästä eräänlaisessa solidaarisuusmielessä suorittamastani typeryydestä. Tammivaara pahoitteli tapausta sanomalla, että jos yksi on paha, täytyykö tämän tehdä muutkin pahoiksi. Hän suositteli luettavaksemme Keller Gottfriedin klassikkoromaania ”Viheriä Heikki”, jossa käsiteltiin samanlaista ongelmaa. Ei tullut kuitenkaan luetuksi.

 

Tammivaaran tunneilla oli usein kova melu. Välillä pojat sopivat tietyn minuuttimäärän, jonka kuluttua joku huusi: ”Aika!”, ja sitten jokainen karjaisi suureen ääneen. Tällaista kurittomuutta ei harjoitettu Porin lyseossa. Kerrankin takapenkillä veisattiin virsiä. Vasta sitten kun eräs oppilas häikäisi opettajaa peilillä, tämän pokka petti ja hän ajoi pojan ulos luokasta. Tällainen rangaistus oli postitalon koulussa aluksi vielä aika harvinainen. ”Porissa ajettiin naamoja ulos ihan joka päivä”, totesin päiväkirjassani. Tammivaara oppi vähitellen poistamaan pahimmat häiritsijät luokasta. Eräänä helmikuun päivänä: ”Ruotsin opettaja ajoi ensin Laaksosen ja Nordlingin ulos. Laaksonen kiroili helkkaristi opettajan kuullen. Pian tämän jälkeen hän poisti Ahon luokasta.”

 

Jazzia, rockia ja koulukiusaamistakin

 

Kävin myöhemmin Iska Laaksosen ja muidenkin luokkatovereitteni kanssa muutamissa jazzkonserteissa Turun uudella konserttitalolla. Yleensä orkesterit olivat kotimaisia, mutta kerran saimme kuulla amerikkalaista vierailijaa, klarinetisti Tony Scottia. Taisimmepa käydä yhdessä myös edellä mainitsemassani Suomen ensimmäisessä rock-konsertissa syksyllä 1956 – joka tapauksessa olin paikalla.

 

Turun kauppakorkeakoulun taloussosiologian professori Timo Toivonen on laatinut artikkelin tämän konsertin yhteydessä syntyneistä hulinoista ja niiden aiheuttamista reaktioista paikallisissa lehdissä. Pääsin hänen haastattelemanaan tuulettelemaan muistojani tästä mieliä kuohuttaneesta tapahtumasta. (Toivonen 2003; ks. myös Pihlanto 2002a). Kun orkesteri ryhtyi soittamaan ”Rock Around the Clock’ia” alkuun hieman vaisu tunnelma tiivistyi. Jopa siinä määrin, että yksi pari innostui tanssimaan piippuhyllyn – eli salin jyrkästi kohoavan peräosan – käytävällä. Järjestysmiehiä ryntäsi paikalle vähintään neljä ellei peräti kuusi, ja tanssijoiden jalat tuskin koskettivat lattiaa, kun heitä vietiin eteisen puolelle. He palasivat kuitenkin hetken kuluttua takaisin Tämä hulinointi tapahtui ulkomaisen mallin ja media ennakko-odotusten mukaisesti. Mitenkään ekstaattista musiikki ei mielestäni ollut.

 

Iska oli luonteeltaan kapinallinen ja siksi aina opettajien hampaissa. Milloin oli kyse tupakanpoltosta, milloin muuten vaan kurittomasta käyttäytymisestä. Lähes kaikkeen saatettiin puuttua: kerran Iskalla oli tunnilla suussaan tulitikku – hän oli kai oppinut tavan "Nuoresta kapinallisesta", jossa James Dean esiintyy tulitikku suussa. ”Ota se tikku pois suustasi, se on niin inhottavaa!” puuskahti eräs naisopettaja. Iska siirtyi lopulta toiseen kouluun. Hän suuntautui sittemmin opettajan uralle, mitä ei varmasti kukaan – hän itsekään – olisi osannut kouluaikoina ennustaa.

 

Luulen, että asemani luokan sosiaalisessa järjestelmässä koheni siitäkin syystä, että kirjoitin aineen jazzista – aiheeksi oli annettu: ”Mieleistäni  musiikkia”. Minua tosin harmitti, kun opettaja (Nalle, johon palaan vielä jäljempänä) oli korjannut sanan ”jazz” muotoon ”jatsi” – pidin sitä suorastaan hävyttömänä tekona. Opettaja kuitenkin luki tämän kympin aineen ääneen. Hän vähän kangerteli rumpali Gene Krupan sukunimen ääntämisessä. Aine herätti luokassa tiettyä kiinnostusta, vaikka rock-musiikki alkoi juuri nostaa päätään. Reijo Leppäkoski kommentoi ainettani lakonisesti: ”Se on helvetin hyvä!”

 

Aloin myös pärjätä opinnoissani kohtuullisesti edellä mainitsemani viitoset huomioon ottaen. Koin vaatimustason varsinkin matematiikassa huomattavasti alhaisemmaksi kuin Porin lyseossa. Siihen aikaan en huomannut esiintyvän koulukiusaamista ainakaan sen johdosta, että oppilas menestyi. Pikemminkin päinvastoin, hyvin pärjääviä ”välkkyjä” jotenkin arvostettiin.

 

On huomattava, että silloin ei koko ikäluokkaa koulutettu kuten nykyisin, vaan vain osa meni niin sanottuun oppikouluun ja suoritti keskikoulu- tai ylioppilastutkinnon. Siten ilmapiiri oppilaiden kesken oli ehkä suvaitsevampi kuin se tietääkseni on nykyisin. Tietysti tämä johtui kovasta kuristakin. Ainakaan postitalon koulu ei kuitenkaan ollut mitenkään elitistinen – suurin osa luokkamme oppilaista lienee ollut aivan ”tavallisten” ihmisten tosin hieman villejä jälkeläisiä.

 

Meidän luokallamme esiintyi kyllä sittenkin hieman koulukiusaamistakin, jonka kohteena oli useimmiten sama hieman lapsellinen ja tosikkomainen kaveri. Kerran eräs poika jopa pisti tätä kesken koulutunnin harpilla selkään, mistä nousi syystäkin kova haloo. Myös tapauksen jälkiselvittelyistä tuli sanottavaa, kun syyllinen oli mennyt ilmoittautumaan rehtorille opettajainhuoneessa juuri silloin, kun ilmoittautumiskäskyn antanut opettaja, Mainio Luoto, oli paikalla. Tämä piti sitä sopimattomana ”taktikointina”. Ilmeisesti opettaja oli tuntenut olonsa jotenkin kiusaantuneeksi määräämäänsä ilmoittautumista sivusta kuunnellessaan.

 

Entinen postitalo oli täysin sopimaton koulutilaksi. Heti ensimmäisenä talvena oli niin kovia pakkasia, että vesijohdot jäätyivät. Siksi emme saaneet muutamaan päivään ruokaa koulusta. Mitään ruokailutiloja ei muuten ollut, vaan ruokailu tapahtui luokissa, joihin ruoka – velli tai keitto – tuotiin keittiöstä ämpärissä. Kerran posliinilautanen putosi kädestäni lattialle ja samalla katkesi lusikka. Kauhistuin vahingosta melkoisesti, mutta Nordlingin Jussi (joka muuten tietääkseni lähti myöhemmin merille), potki suurpiirteisesti sirpaleet näkymättömiin ja lopulta ne haudattiin roskakoriin. Pääsin tästä kuin koira veräjästä, vaikka olin päiväkirjaani pahoja aavistellen merkinnyt, että asia huomataan vasta illalla. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut maksaakin lautasen ja lusikan hinnan, mutta kammosin sitä huomiota ja harmia, jota asian ilmoittamisesta olisi epäilemättä koitunut.

 

Lunttu: legendaarinen luokanvalvoja

 

Luokanvalvojanamme toimi luonnontieteen ja maantieteen opettaja FM Väinö Lunnasvaara, jota kutsuttiin Luntuksi ja joskus myöhemmin Väiskiksikin. Hän oli kova kurinpitäjä, mutta hänen terveytensä alkoi pettää ja hän kuolikin yllättäen ollessamme vielä koulussa. Lunnasvaara oli äärimmäisen pedantti opettaja. Jouduin pääsiäistodistuksen saatuamme hakemaan Kansallisesta kirjakaupasta juuri tietynlaista keltaista paperia arvosteluvihon päälle. Eräs oppilas tuli mukaan varmistamaan, että värivirhettä ei vain sattuisi, mutta sattui kuitenkin: valittu väri ei Luntulle kelvannut, joten jouduin itsekseni manaillen uudelleen kirjakauppaan.

 

Lunnasvaara pelotteli meitä kertomalla juttuja vanhoista hyvistä ajoista, jolloin hän oli vielä kovassa fyysisessä kunnossa, peräti Suojeluskuntien nyrkkeilymestarikin muistaakseni. Hän kertoi jossakin muussa koulussa sattuneesta tapauksesta: etupenkissä istunut oppilas näytti hänelle nyrkkiä pulpetin alta. Lunttu tarttui poikaa rinnuksista ja nosti tämän pulpetin yli, raahasi ovelle ja paiskasi päin ovea. Pariovet aukenivat komeasti ja poika lensi käytävälle. Siihen loppui kuulemma nyrkin heristely ja muukin kurittomuus. Tänä päivänä opettaja joutuisi vastaavassa tapauksessa harkitsemaan uranvaihtoa sakkoja ja kipurahoja maksellessaan.

 

Vaikka Lunnasvaara valitteli meille, että hänen voimansa olivat niin menneet, että tuskin hän jaksoi raitiovaunussa pitää itseään pystyssä, hän osoitti sisunsa vielä meillekin.  Hän tuli kerran raivosta puhisten luokkaan sanoen, että koko viikon hän oli joutunut kuuntelemaan meistä valituksia. Eräillä tunneilla meluttiin jatkuvasti ja meidän luokkamme poikien väitettiin laulaneen aamuhartaudessa jotakin aivan eri laulua kuin piti. Huomasin ainakin sen, että kukaan ei kunnolla laulanut virttä – monet vain hymisivät mukana. Viimeinen pisara Lunnasvaaran maljassa oli se, kun eräs poika vihelsi saksankielen opettajattarelle. Lunttu tarttui tätä itseään pitempää kaveria kurkusta kiinni ja pudotti nyrkillä leukaan. Opettaja poistui ja poika huusi perään: ”Perkele, mää lyön takaisin!” Ehkä Lunnasvaara kuuli tämän, sillä hän tuli hetken kuluttua takaisin ja riuhtaisi pari pulpettia vinoon kuin Herkules pylväitä, ähkien ja huutaen aivan mielipuolen näköisenä, sekä poistui taas.

 

Tapahtumalla oli onneksi sopuisa jälkinäytös: opettaja tuli aikansa kaupungilla harhailtuaan takaisin ja pyysi pojalta reilusti anteeksi luokan nähden ja pahoitteli kiivastumistaan. Opettaja ja oppilas kättelivät sovinnon merkiksi. Opettaja puhui asiasta koko tunnin ja sanoi muun muassa, että hänen ei olisi terveellistä suuttua, sillä hänen sydämensä oli heikentynyt hänen sodassa saamansa vamman hoitovirheen takia. Voisi sanoa, että tämä tapahtuma oli sodan jälkiseurauksia. Moni sieltä palannut menetti hermonsa ja fyysisen terveytensä. Lunnasvaara kertoi tämän episodin jälkeen sanoneensa rehtorin kuullen opettajille, että nämä eivät enää tulisi hänelle valittamaan luokkansa oppilaiden käytöksestä. Jos ei saa kuria pidetyksi, vika on myös opettajassa, hän oli todennut.

 

Kerran kun ruokailumaksun suuruudesta tuli erimielisyyttä – Lunnasvaara oli unohtanut ottaa huomioon yhden lomapäivän – hän määräsi minut taululle laskemaan oikean summan. Kun tein Luntun mielestä huonoja numeroita, hän piruili kysyen, oliko tämä porilaista kaunokirjoitusta. Kirjoitin tästä päiväkirjaani: ”En viitsinyt huomauttaa, että ne eivät olleet (kauno-)kirjoitusta vaan numeroita. Äijää risoi jo muutenkin, kun hänen kysymykseensä vastasin: ’Vaikka sitäkin’.” Luokallamme oli ilmeisesti hyvä toverihenki, koska uskalsin noinkin ylimielisesti vastata opettajalle.

 

Oli Lunnasvaarassa toki hyvätkin puolensa. Hän oli taitava ja säntillinen opettaja. Asiat sujuivat mukavasti, kunhan kukaan ei tahrannut hänen luokkansa mainetta. Hän jopa kutsui luokan kerran kotiinsa. Vähän piinalliselta tämä seuraleikkejä ja mehutarjoilua käsittänyt kalaasi tuntui, mutta se osoitti opettajan sosiaalista luonnetta. Kuka opettaja viitsisi tai edes uskaltaisi tänä päivänä kutsua luokkansa oppilaat kotiinsa? Ja kuinka moni oppilas sinne menisi?

 

Luntulla oli myös omaa huumoriaan, joka miellytti meitä. Hän kertoi olleensa jossakin vaiheessa uraansa merillä ja eräässä Etelä-Amerikan satamassa hän oli osoittanut laivapojalle aluksen viereen kiinnitetyn laivan nimeä. Poika oli rähähtänyt nauramaan. Laivan latinankielinen nimi oli suomeksi ”Jaksan hellittämättä”. Ryntäsimme kirjastoon katsomaan sanakirjaa ja sen mukaan laivan nimi oli ”Persevero”. Kovin suomalaiselta vaikutti. Kerran kun pojat naureskelivat jollekin tarkastelun kohteena olevalle eläinopin anatomiselle teemalle Lunttu totesi, että opetukseen on suhtauduttava täydellä vakavuudella, olipa kohteena sitten vaikka – peräaukko.

 

Lunnasvaara ei tainnut olla erityinen englanninkielen taitaja. Hän äänsi Chicagon niin, että se kuulosti kuin hän olisi sanonut: "tsaikageigou". Hänen ikäluokkansa oli yleensä opiskellut ruotsin lisäksi saksaa. Itsellänikin saksa oli pitkä kieli ja englanti lyhyt.

 

Lunttu matkaoppaana Tukholmassa

 

Lunnasvaaran johdolla tehtiin luokkaretki Tukholmaan. Se oli minun ja monen muunkin luokkamme pojan ensimmäinen ulkomaanmatka. Asuntomme Tukholmassa oli vanhassa kaupungissa Drottninggatanin varrella sijaitseva vaatimaton matkustajakoti, jonka nimi oli komea: ”Draken”. Majapaikasta käytimmekin Luntun esityksestä nimeä ”Lohikäärme”. Meitä kaikkia hämmästytti yhteiseen kylpyhuoneeseen ilmestynyt lappu, jonka teksti oli suunnilleen seuraavanlainen: ”Om den fan, som spottar i lavuaren inte slutar det, uppsäger jag hela gänget”. Tämä ei kylläkään tarkoittanut meitä, vaan joitakin ”vakituisia” äijiä, joita siellä näkyi majailevan.

 

Tapakulttuuri vaikutti Tukholmassa aivan erilaiselta kuin kotomaassa. ”Älkää sitten pitäkö takinkauluksia pystyssä, ruotsalaiset eivät ollenkaan tykkää siitä”, opasti Lunttu, joka oli kaiketi opiskellut Tukholmassa, koska tunsi hyvin kaupungin. Tutustuimme Bernsin salonkeihin ja runoilija Bellmanin kantaravintolaan ”Den gyllene freden”. Ajeltiin ”Underjordiskalla”, kiivettiin kaupungintalon torniin ja tutustuttiin museoihin sekä muihin nähtävyyksiin. Myös Uppsalassa kävimme katsomassa muinaisia hautakumpuja ja yliopiston portaikossa olevia fossiileja. Kieliäkin matkalla puhuttiin: joku ohikulkija tiedusteli Nurmisen Matilta: ”Sprechen Sie Deutsch?” ja Matti vastasi epäröimättä: ”Yes!”

 

Saimme vuorotellen kantaa Luntun puolityhjää nahkasalkkua, joka seurasi aina hänen mukanaan. Kerran, ojentaessaan salkun minulle hän suoritti ilmeisesti psykologisen kokeen: samassa kädessä kuin salkku, oli avattu suklaalevy, jota hän oli napostellut. Hoksasin aivan viime hetkellä, että hän ei tarjonnut minulle suklaata, vaan salkkua. Murjotin pitkän aikaa moista temppuilua.

 

Lunnasvaara ostatti jokaiselle muistivihon, johon hän saneli matkapäiväkirjan – aivan samoin kuin hän saneli tunneillaan tekstit vihkoihimme ja määräsi tarkasti marginaalin leveyden sekä muutkin muodollisuudet. Minulle on tästä kertomuksesta muodostunut lentäväksi lauseeksi toteamus, joka vihkoon kirjattiin viimeistä edellisenä päivänä, jolloin matkan loppuohjelma oli vielä avoinna: ”Saltsjöbadenin matka saattaa jäädä.” Niin se sitten jäikin. Eräs syy lienee ollut se, että me emme olleet huomanneet ottaa uimahousuja mukaan matkalle. Lunttu ainakin ihmetteli suureen ääneen hölmöyttämme.

 

Paluumatkalla s/s Borella (vai oliko se Aallotar?) maisteltiin ”Three Town Beer” -nimistä olutta, jota sain laillisesti ostaa, sillä olin täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Jouduin sattumalta samaan pöytään erään laivastoupseerin – muistaakseni kommodorin – ja hänen vaimonsa kanssa. Kommodori hieman suutahti, kun epäilin, hänen vaimoonsa viitaten, että miehen on kysyttävä johonkin puheena olleeseen asiaan kotijoukkojen komentajan lupaa. Seuraavana päivänä lähdettiin heti Velkualle. Bussimatka oli pitkittyneen merisairauden johdosta vähemmän miellyttävä.

 

Lunnasvaara opetti myös kasvioppia. Kerran olimme Ruissalossa retkellä, jolla tutustuttiin erilaisiin sammaleisiin. Eräs muodoltaan pyöreä sammallaji, jolle on tyypillistä, että se kasvaa reunoiltaan ja mätänee keskeltä jäi mieleen. Sillä oli aivan kunniallinenkin nimi, mutta Väiskin mukaan sitä kutsuttiin myöskin nimellä ryska riket. Kasvaa reunoiltaan ja lahoaa keskeltä. Väiski oli sodan käynyt mies...

 

Posu Luoto ja Amanda Ollikainen

 

Postitalon opettajagalleriassa kiinnitti huomiota heti edellä jo mainittu FM Mainio Luoto, joka opetti matematiikkaa, kemiaa ja fysiikkaa. Tätä isokokoista miestä kutsuttiin turkulaisittain Posuksi ja myös Mainioksi. Hänellä oli kova ääni ja hän käytti sitä ilman sordiinoa. Hätkähdin melkoisesti kuullessani ensi kertaa hänen mylväisevän häliseville oppilaille, mutta muut eivät juuri korvaansa lotkauttaneet. Hän ei ollutkaan niin pelottava kuin alkuun luulin, ja yleensä hän leppyi yhtä nopeasti kuin kiihtyikin. Kerran Mainio kävi algebran tunnilla kiinni erääseen oppilaaseen, koska tämä ei osannut tai ollut osaavinaan laskua, vaikka se oli käyty jo läpi. Päiväkirjani mukaan ”Mainio otti heppua leuasta kiinni ja ulvoi pirusti. Ei ihmekään, sillä heppu vaikutti kyllä flegmaattiselta.”

 

Pulpettiini oli joku aikoinaan raapustanut sanan ”Posu”. Mainio osoitti sitä karttakepillä syyttävän näköisenä, mutta kohauttelin olkapäitäni ja mutisin jotakin siihen suuntaan, että kas poikia. Ei hän minua siitä suoraan syyttänyt. Voitaisiin sanoa, että näyttö puuttui, ja viaton siihen olinkin.

 

Kerran kun olin taululla laskemassa ja sain tehtävän valmiiksi, Mainio mylvähti, että vastaus myös! Alleviivasin vastaukseksi saamani luvun ja sanoin, että tämä on vastaus, mutta se ei kelvannut – Mainio huusi ja hakkasi kättään uunin kylkeen. Vasta vähitellen selvisi, että minun olisi pitänyt kirjoittaa vastauksen merkiksi: ”V:” ja kyseinen luku sen jälkeen ­– voi vee! Opettaja oli kiukkuinen koko lopputunnin, sillä ilmeisesti olin käyttäytynyt hänen mielestään jotenkin röyhkeästi.

 

Mainio piti kemian tunteja korttelinvälin päässä olevassa tyttökoulussa Aurakadulla. Kerran tulin hieman myöhässä laboratorioluokkaan. Kävelin salin poikki tyhjälle paikalle sen kummemmin pokkuroimatta. Mainio kiinnitti tähän huomiota ja totesi: ”Tulee sisään kuin herra ja hidalgo”. Asia jäi siihen. Myönnän, että anteeksipyyntö myöhästymisestä olisi ollut paikallaan.

 

Kerran Mainio ajoi Terho Nuoran jostakin syystä ulos luokasta. Kun Mainio kysyi, onko poissa muita kuin ne viisi, joiden hän tiesi olevan poissa, Antero Lappalainen vastasi viattomalla äänellä: ”Kyllä, Nuora.” Mainio kiukustui tästä nenäkkyydestä. – Törmäsin Mainio Luotoon usein kouluaikojen jälkeen Velkuan Teersalon rannassa, sillä hänellä oli kesämökki lähellä sijaitsevassa Lailuodossa. ”Siviilissä” hän osoittautui leppoisaksi mieheksi. Myöhemmin tuli tekemisiin hänen poikansa Jukka Luodon kanssa rakennuslupa-asioissa, sillä Luotojen tontti sijaitsee Riihimäen tilan Lailuodon palstan rajanaapurina.

 

Uskonnon opettaja teologian kandidaatti Hilma ”Amanda” Ollikainen oli eräs niistä, jotka eivät saaneet oikein kuria pidetyksi. Pojat melusivat hänen tunneillaan. Raamattua ääneen luettaessa jotkut pelleilivät ja panivat joukkoon omiaan. Kerran eräs poika kolisteli toistuvasti pulpettiaan. Amanda kysyi, mistä ääni tulee. Ensin tarjottiin turhaan selitystä, että se tulee ulkoa. Lopulta joku ehdotti, että se on pyhä henki. Amanda ei kuitenkaan suuttunut vaan totesi vain: ”Ääh, älkääpäs nyt sellaisia!”

 

Vähitellen Amanda oppi ajamaan pahimmat häiriköt luokasta. Tultuaan ajetuksi ulos, Iska meni kerran ikkunan taakse pelleilemään – luokkamme sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa. Amandalle ei selvinnyt, mikä meitä sillä kerralla villitsi. Edellä mainitsemani aamuhartausjupakan jälkeen Ollikainen oli sanonut, että hän ei enää opeta ensi vuonna tätä luokkaa, sillä hän oli järkyttynyt, koska tätä hänen vetämäänsä hengellistä tilaisuutta häirittiin.

 

Ollikainen oli loppujen lopuksi mukava persoona. Hän sattui olemaan porilaisten ystävieni Astan, Ailan ja Yrjön täti. Tapasin hänet kerran torin laidalla sijainneen lentoyhtiö Aeron toimistokioskin edessä. Hän oli käynyt Porissa ja kertoi ystäviltäni terveisiä. Keskustelimme luottamuksellisesti ja hän sanoi, että poikien nähden koulussa ei voi näin jutella, sillä alkavat kiusata. Tapasinpa hänet vielä kerran koulun jo jätettyäni. Se tapahtui linja-autossa matkustaessani Korialle Pioneerirykmenttiin varusmiespalvelusta suorittamaan.

 

Putte Perälä, Pottu Kalske ja pastori Haakon Wainio

 

Olihan postitalossa jo edellä mainittu vararehtori Tauno ”Putte” Peräläkin, historian tohtori. Hän oli varsin leppoisa mies ja kuulin hänen hiiltyneen tunnilla vain kerran. Se sattui kun näytettiin joitakin historiallisia kuvia, rainoja, niin kuin niitä silloin kutsuttiin. Joku koiranleukainen oppilas totesi ensimmäisen kuvan nähtyään: ”Hei tää on mälsä, mä oon nähnyt tän!” Valot syttyivät luokkaan ja poikaa vietiin! Kerran luokassamme kiersi oppilaalta toiselle tiilikivi, jonka joku oli tuonut piruuttaan ulkoa. Kun Perälä huomasi kiven, hän ei vastoin odotuksia suuttunutkaan, vaan totesi: ”Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos oppilas haluaa syystä tai toisesta pitää tiilikiveä pulpetissaan.” Asia oli sillä käsitelty.

 

Tiedettiin, että Perälä istui silloin tällöin iltaa ravintola Seurahuoneella. Pari meitä ylemmällä luokalla ollutta poikaa oli menossa ravintolasaliin, jossa Perälä istui. Opettajaa huomaamatta toinen heistä tarttui käsillään molempiin ovenpieliin, ja viivytyksestä hermostunut kaveri antoi hänelle takaapäin vauhtia niin, että poika singahti näyttävästi salin puolelle. Perälä ei sanonut mitään. Myöhemmin  koulun käytävällä vastaan tullessaan Perälä mulkaisi poikaa synkästi, mutta ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Poika oli todennäköisesti alaikäinen, eikä koulu mitenkään suosinut tällaista koulun mainetta heikentävää illanviettotapaa.

 

Kerrotaanpa samalla omakohtaisempi ravintolamuisto. Olimme joukolla menossa hotelli Nationalin ravintolaan eli Natsuun ja Oiva Roivaksen pystytukka hapsotti tavallistakin enemmän. Portieri katseli hetken Oivan tukkaa ja totesi: ”En mää voi tommosta pörrötukkaa ravintolaan ottaa." Ja niin tyssäsi sisäänpääsy muiltakin. Tätäkin repliikkiä on joskus toistettu perhepiirissä, kun jonkun frisyyri on kaivannut kohennusta. Oivalla oli taipumusta heittää yllättäviä aforismeja. Kuten esimerkiksi tämä helmi, jonka hän kuiskasi suomenkielen tunnilla: "Elämä on taistelua leivästä – ja yöllä lihasta".

 

Saksankielen opettaja FK Leena Lahtinen osasi pitää luokka otteessaan ja siksi mitään järisyttäviä kurittomuuksia ei tapahtunut. Joulun jälkeen heti tähän kouluun tultuani Lahtinen kehotti meitä kertomaan saksankielellä, mitä joululahjoja olimme saaneet. Se tuntui piinalliselta. Myöhemmin ymmärsin, että tämä oli eräs tapa hoidella tunti sitä sen kummemmin valmistelematta. Mieleeni jäi, että eräs oppilas oli saanut lahjaksi Yrjö Kokon ”Sudenhampaisen kaulanauhan”. Luin tämän teoksen vasta äskettäin tutustuttuani sitä ennen turkulaisen Jukka Parkkisen kirjoittamaan Yrjö Kokon tuoreeseen elämäkertaan. Merkillisiä, sinänsä mitättömiä yksityiskohtia jäi kouluajoista mieleen.

 

Piirustuksenopettajana toimi kansakouluopettaja Pertti ”Pottu” Kalske. Hän tutustutti meidät suomalaiseen taiteeseen vaatimalla jokaiselta jotakin suomalaista kuvataiteilijaa koskevan esitelmän pitämistä. Lackmannin Pekka esitelmöi von Wrightin veljesten lintutauluista, jotka jäivät mieleen. Oman esitelmäni kohdetta en muista. Pojat eivät tainneet oikein pitää Kalskeesta, mihin hänen liikanimensä mielestäni viittaa. Itselläni ei ole mitään kielteisiä muistoja hänestä, mutta vähän tosikolta hän vaikutti.

 

Uskontoa opetti Amandan jälkeen pastori Haakon Wainio. Haakon oli värikäs persoona ja mielenkiintoinen opettaja. Hän ei kuitenkaan sietänyt hiukkaakaan kurittomuutta. Kerrankin hän sai aiheen huomauttaa ärrää sorauttaen, kuten hänen puhetapansa oli: ”Hävyltä on purrtu häntä poikki tässä luokassa!” Samalla hän painoi karttakepin lappeella erään oppilaan aataminomenaa – tosin aika kevyesti. Pitkäksi venähtäneelle luokan kuopukselle Antero Lappalaiselle Haakon lausahti tämän kävellessä opettajanpöydän ohi: ”Mies kasvaa kuin paskarruoho!” Jos olivat oppilaat karkeita, niin olivat joskus opettajatkin.

 

Kerran Haakon kertoi ylpeänä pojastaan, joka meni omasta aloitteestaan hakemaan joulun alla juoksupojan töitä kukkakaupasta. Poika oli kuitenkin vielä niin nuori, että työnhaku ei onnistunut. Tämä pikkupoika taisi olla Juhani Wainio, johon tutustuin meidän molempien toimiessa assistentteina Turun kauppakorkeakoulussa 1960 -luvun jälkipuoliskolla.

 

Haakon kertoi myös miten häntä pyydettiin Turun kauppatorilla tulemaan todistajaksi siviilivihkimiseen, joka suoritettiin läheisessä maistraatissa. Toimituksen päätyttyä Haakon onnitteli paria Martin seurakunnan puolesta. ”Tuli pappi sittenkin mukaan!”, hän sanoi voitonriemuisena todenneensa hääparille. – Haakon kertoi monenlaisia muitakin juttuja hyvällä tuulella ollessaan. Hänen eräänlainen hobbynsa oli Pariisi. Mies oikein lämpeni kertoessaan Pariisin matkoistaan: sinne päästessään hän todella tunsi elävänsä. Kerran Haakon luonnehti aamun avauspuheessaan kouluun tulevaa oppilasjoukkoa alkulimaksi, joka valuu portista sisään. Ryhdikkyys ja pirteys ilmeisesti jättivät toivomisen varaa.

 

Urho Kekkonen oli juuri valittu ensimmäiselle presidenttikaudelleen ja Haakon, joka tunsi tämän muistaakseni urheiluharrastuksensa yhteydestä, ennusti aivan oikein, että kun ”Känä” on päässyt valtaan, hän ei siitä hevin luovukaan, vaan jatkaa kyllä presidenttinä usean kauden ajan. Pidin tätä uhkakuvaa liioiteltuna. Meillä kotona isäni ja hänen työtoverinsa Pentti Leinonen harmittelivat kun ääntenlaskennassa kävi ilmi, että Kekkonen oli voittanut yhdellä äänellä K.A. Fagerholmin. Heidän mielestään Yleisradiossa vaalituloksen selvittyä soitettu ”Pirunpolska” osui naulan kantaan.

 

Ensimmäistä kevättäni postitalossa leimasi osaltaan yleislakko. Se näkyi katukuvassakin. Torin kulmilla jaettiin monistettuja lehtiä kun sanomalehdet eivät ilmestyneet. Joskus lakkolaiset yrittivät estää näiden jakelun – ei sentään ”Palkkatyöläisen”, joka oli heidän oma lehtensä. Oli lakosta meille jotakin iloakin, sillä hiihtolomaa jatkettiin lakon johdosta muutamalla päivällä – lakko oli lamauttanut bussi- ja junaliikenteen, joten kaikki eivät olisi päässeet palaamaan lomalta.

 

Isäni oli lakon aikana menossa linja-autolla Poriin, ja kuljettaja totesi nähtyään lakkolaisten päivystävän linja-autoasemalla, että puretaanpa lasti tuolla sivukadulla. Linja-auton kuljettaminen oli lakon alaista toimintaa, mutta kuljettaja oli itse omistaja. Silti hän olisi voinut joutua rikkurina kahnauksiin lakkolaisten kanssa. Turun linja-autoasemalla oli tapahtunut vakava yhteenotto ratsupoliisien ja lakkolaisten kesken – lakkolaiset olivat heitelleet poliiseja ja hevosia jäälohkareilla. Lehtikuvista näimme, että poliiseilla oli konepistoolit. Olisi voinut tapahtua mitä vain...

 

Uusi koulu, uusi rehtori

 

Koulu muuttui yhteislyseosta Normaalilyseoksi ja se merkitsi muun muassa siirtymistä postitalosta uuteen koulurakennukseen Mestarinkadulle. Sinne köröteltiin raitiovaunulla, sillä asuimme silloin Yliopistonkatu 11:ssa. Postitalossa olikin vierähtänyt vuoden päivät. Oppilaat osallistuivat muuttoon voimiensa mukaan. Jo postitalossa ollessamme tunneille alkoi ilmestyä normaalilyseota enteileviä salaperäisiä auskultantteja. Tätä titteliä en aluksi osannut edes kirjoittaa oikein, kuten olen saattanut päiväkirjastani todeta: kutsuin heitä "auskulanteiksi".

 

Ennen pitkää vaihtui rehtorikin, ja Herman Suoninen väistyi. Muistan yhden kevätjuhlan uudella koululla – lieneekö ollut Suonisen viimeinen rehtorina. Suoninen puhui uusille ylioppilaille. Hän oli valinnut puheeseensa vähemmän onnistuneen metaforan kuvaamaan koulun kasvua: samaan tapaan nuori tyttökin kasvaa ja hänen leninkinsä käy vähitellen ahtaaksi joka paikasta, ja niin edelleen. Otsallemme kihosi tuskanhiki – nolostuminen ja halu rähähtää nauramaan kamppailivat keskenään. Tuollaista juttua murrosikäisten kuullen! No, se on ainoa koulun päättäjäispuhe ja ylipäätään ainoa puhe, josta muistan edes jonkun kohdan näin selvästi.

 

Uusi rehtori FM Sampo Haahtela, uudet aatteet. Hän oli yksi harvoja opettajiamme, jolla ei ollut mitään lisänimeä – hänestä käytettiin oppilaiden kesken vain nimeä Sampo. Se oli ilmeisesti tarpeeksi eksoottinen. Melko pian Sampon tultua rehtoriksi koulussa pantiin pystyyn oppilaiden itsehallinto asianmukaisine virkailijoineen. Meidän luokkamme ei siihen mitenkään osallistunut, sillä olimme jo tuolloin, keväällä 1960 jättämässä koulun. Haahtela yritti mielestäni aivan oikein estää Norssi-nimen vakiintumisen sillä perusteella, että se oli Helsingin normaalilyseosta käytetty erisnimi. Hän ei kuitenkaan voinut mitään valtavirralle, joka piti tätä sopivana kutsumanimenä meillekin.

 

Haahtela oli kunnianhimoinen opettaja, mutta jostakin syystä en tuntenut hänen pedagogiikkaansa omakseni. Ei hän tosin minua opettanutkaan, mutta hänen asennoitumisensa oppilaisiin ja hänen puhetyylinsä, jota kuulimme keskusradiosta päivittäin, jotenkin ärsyttivät minua, kuten monia muitakin. Luin hänen kirjoittamansa kirjat ”Opettajainhuone” (Haahtela 1956) ja ”Kyselemisen aika” (Haahtela 1973). Pidin niitä kyllä mielenkiintoisina koulukuvauksina, mutta paikoin hieman lapsellisina, varsinkin oppilaiden luonnehdinnan osalta. Luettuani kirjat  nyt uudelleen ne tuntuivat paljon paremmilta kuin silloin – olihan minulla takanani 37 vuotta opetuskokemusta kauppakorkeakoulusta. ”Opettajainhuoneen” rehtorissa taisi olla tietty annos Haahtelan hyviä puolia, sillä ensin mainitun vaalilauseena oli: ”arvoa oma tilasi, anna arvo toisillekin”. Sitä Haahtelakin käytti eräässä puheessaan.

 

”Kyselemisen ajan” rehtori oli jo vanha ja väsynyt, koulun tulevaisuudesta huolestunut mies. ”Opettajainhuoneen” rehtori oli sen sijaan tiukka kaveri, joka korosti kuria ja oppilaiden oikeutta saada pätevää opetusta. Näissä suhteissa tahti muuttui oleellisesti meilläkin uuteen kouluun siirryttyämme: päteviä opettajia ilmestyi taloon ja kurittomuus kitkettiin pois heti alkuunsa. Jälkimmäistä kuvannee seuraava tapaus.

 

Virkatuntia pitävä auskultantti alkoi tuntinsa alussa komennella meitä pystyyn ja suoristella jonoja. Sanoin puoliääneen, että ei tällaista preussilaisuutta ole täällä ennen harrastettu. Ausku kuuli sen ja  ajatteli  heti ottaa luulot pois: hän käski minun poistua luokasta. Menin lähellä olevaan Martinex-baariin – jonka tiloissa toimii nykyisin kuuluisa Pippurimylly – ja tilasin pilsneriä. Kuulin myöhemmin, että auskultantti oli pyytänyt kutsumaan minut takaisin luokkaan. Ilmeisesti juuri katoamiseni johdosta sain määräyksen ilmoittautua rehtorille. Tapasinkin sitten sattumalta Haahtelan käytävällä ja menin kertomaan asiani. Hän alkoi tuijottaa minua kiinteästi silmiin, eikä puhunut mitään. Hiljaisuutta kesti ja kesti. Muistan ajatelleeni, että mitä minä tähän jään kun reksi heittäytyi puhumattomaksi. Olin jo kääntymässä poistuakseni, kun Sampo huomasi tämän ja katkaisi hiljaisuuden. Hän aloitti kuulustelun sekä antoi lopuksi lievät moitteet. Hän ei nyt, eikä koskaan muulloinkaan, korottanut ääntään. Kerroin hänelle, että ei minua käsketty jäämään luokan oven taakse odottamaan ja siksi lähdin baariin. Jätin varmuuden vuoksi sen pilsnerin mainitsematta.

 

Koulutyön täsmällisyyden ja kurinalaisuuden lisääntymistä vanhaan kouluun verrattuna voi kuvata niinkin, että enää ei tunteja peruuteltu vähäisistä syistä, jos lainkaan. Postitalossa saatiin kerran suurin osa tähtitieteen tunnista vapaaksi, jotta kaikki – opettaja mukaan luettuna – pääsivät seuraamaan radiosta Cortinan talvikisoja. Niinkään suuri ihme ei ollut, että saimme myös voimistelutunnin vapaaksi voidaksemme kuunnella Cortinasta tullutta lähetystä naisten viestinhiihdosta. Ja kannattihan se, sillä naiset nappasivat yllättäen kullan: ”Tiilikainen oli intoa täynnä selostaessaan”, kommentoi päiväkirjani (selostaja oli tunnettu radiotoimittajalegenda Pekka Tiilikainen). Muiltakin tunneilta päästiin vastaavasta syystä vähän aikaisemmin pois. Koulunkäynti postitalossa tuntui oppilaasta joskus inhimilliseltä, mutta tietyllä tavalla tehotonta se oli.

 

Sampo Haahtelasta minulle muodostui etäinen ja viileä kuva. Hän tuntui pikemminkin näytelevän rehtorin roolissa kuin olevan sitä aidosti. Hän oli varmaankin paremminkin kirjailija ja teoreetikko kuin lämmin käytännön ihmissuhdetuntija. Luettuani äskettäin hänen kirjansa ”Säänmerkit” Haahtela 1975) tuli mieleeni, että kirjailija saattoi siinä tarkoittaa alter egokseen nuoren suomenkielen lehtorin, tulevan rehtorin Sulo Tuomen, joka oli ihanteellinen ja hyvin oppilaidensa kanssa toimeen tuleva koulun uudistaja. Tuomi oli kuitenkin ehkä osittain Haahtelan toivehahmo, sillä itse en Sampoa hänen suhteissaan oppilaisiin tämän kaltaiseksi kokenut. Mahdollisesti Haahtela kypsyi tehtävässään ajan myötä. ”Säänmerkkien” vanhan rehtori Pilkkosen koulutuspoliittisissa pohdinnoissa oli varmasti Haahtelan oman rehtorikauden kokemuksia ja ideoita. Teoksessa esiintyy eräitä tapahtumia, jotka viittaavat meidän kouluaikaamme 1950 -luvun viimeisinä vuosina, muun muassa edellä mainitsemani oppilaiden itsehallintokokeilu – sen ensimmäinen versio.

 

XYZ:aa toimittamassa

 

Uudessa koulussa olin mukana toimittamassa koulun oppilaille tarkoitettua ”XYZ” -nimistä lehteä. Sampo Haahtela valvoi lehden tasoa tekniikkaa myöden. Hän vaati, että koneella kirjoitetun ja monistetun lehden sivujen oikeanpuoleisetkin marginaalit piti saada esteettisistä syistä suoriksi. Sen aikaisilla välineillä ei ollut muuta keinoa kuin laskea rivin loppupuolelle tultua, montako lyöntiä riville vielä sopii ja järjestää asia sanavälien sekä sopivan mittaisten sanojen valinnan avulla. Tätä työtä voi verrata siihen armeijan simputusmuotoon, jossa alokas pantiin siivoamaan tuvan lattiaa hammasharjalla.

 

XYZ:n taiteilijana toimi Seppo Salvo, joka kuvitti taitavasti ja taiteellisesti lehden sivut. Toimitukseen kuului myös Sepon sisar, jota kaikki sanoivat Pimmoksi. Jos joku olisi silloin ennustanut, että Pimmolla ja minulla on joskus yhteinen osoite ja puhelinnumero, olisin pitänyt asianomaista fantastisena humoristina. Olisin kylläkin tarjonnut ennustajalle kaljat.

 

Huippuhetkeni XYZ:n toimittajana koin päästessäni Eero Joutsikosken kanssa tekemään reportaasia opettajainhuoneen arkipäivästä. Istuimme siellä muutaman välitunnin ajan kynät ja lehtiöt valmiina tallentamaan opettajien toivottavasti varomattomia kommentteja. Tämä edusti tavallaan osallistuvaa havainnointia, tieteellistä metodia, johon sittemmin tutustuin liiketaloustieteilijänä. Tunnettua on, että havainnointi vaikuttaa havainnoitavien käyttäytymiseen. Mitään järisyttäviä sensaatioita emme siis päässeet paljastamaan. Mitä nyt lehtori Olavi Miettinen mainitsi jostakin iskelmästä ”Kesä keinulla” – taisi kertoilla opettajakollegoilleen nuoruuden muistojaan.

 

Kirjoitin lehteen tuon yhteisen reportaasin lisäksi jutun jazzista. Kolmas kirjoitus, joka jäi mieleeni oli Ritva-Liisa Pilhjertan ”Kemumies Pirnulasta”. Ihmettelen vielä tänä päivänä, mikä se sellainen mies oikein oli. Ritva-Liisa muuten teki minusta haastattelun merenkulkijoiden Vapaavahti -nimiseen lehteen samana syksynä kuin kirjoitin tämän jutun ensi versiota. Eräänä syynä tähän oli se, että monet isäni suvun vanhat Pihlmanit olivat purjelaivakauden laivureita.

 

Ykä ja yliolkainen herra

 

Koulun muututtua Normaalilyseoksi sinne ilmestyi Sampon lisäksi muitakin vereksiä ja päteviä opettajavoimia – suurin osa vanhoista opettajista joutui siirtymään joko muihin kouluihin tai eläkkeelle. Me saimme luokanvalvojaksemme matematiikan opettaja FM Yrjö ”Ykä” Metsänkylän. Hän oli ankara ja tiukka herra, mutta armoitettu opettaja. Penkkarilaulussa me runoilimmekin (iskelmän ”Sä kaunehin oot” sävelellä): ”Sä ankarin oot, kai tiedätkin sen, jos missä lienen jommaa aattelen”. Hänessä oli ehkä ripaus jotakin samaa kuin Haahtelan ”Säänmerkkien” tiukan tunnollisessa englanninkielen lehtori Kivisärmässä. Toki Metsänkylä oli inhimillisempi luonne kuin melko lailla yksipuolisesti karrikoitu Kivisärmä.

 

Metsänkylä palautteli meitä kuriin tiukoilla huomautuksillaan: ”Seppälä istuu kuin hollituvassa!”, kun Matilla oli molemmat jalat käytävän puolella ja toinen jalka rennosti toisen päällä. Minä sain kuulla kommentin: ”Pihlanto on tuollainen yliolkainen herra!” Pidin tätä melkein kehumisena. Olen myöhemmin huomannut, että porilaisille (ja entisille porilaisille) on ominaista tietynlainen itsevarmuus, jota voisi kuvata myös leuhkuudeksi.

 

Metsänkylällä oli tapana muokata tuttuja sananparsia hieman uuteen uskoon: ”Metsänkylä vastaa niin, kuin sille huudetaan!”, saattoi häneltä tulla tiukassa äänensävyssä. ”Taidatkos sen selkeämmin sanoa?”, hän kysyi leppoisaan tyyliin, kun oppilaan vastaus oli jotenkin epäselvä.

 

Meidän luokallamme oli myös Ykän poika Tauno. Hän oli matematiikassa vähintään yhtä etevä kuin isänsä. Ykä piti kerran luokalle pikkujoulujuhlan koulun tiloissa. Siellä oli pientä tarjoilua ja levymusiikkia. Siitä ei jäänyt mieleeni mitään muuta kuin kepeä tunnelma ja Ykän leppoisa kehotus: ”Soitappa Tanu vielä se Nissepolkka”. Tanu oli luokallamme ainoita, jotka eivät saaneet honkongilaiseksi kutsuttua flunssaa. Se kaatoi luokan atleetitkin. ”Hirveen hyvä yleiskunto!” kehuskeli Tanu, joka oli yhtä vähän urheilullinen kuin minäkin.

 

XYZ:ssa julkaistiin muun muassa pieniä anekdootteja koulun arkipäivästä. Tanu kertoi Ykän olleen tyytyväinen juttuun, jonka mukaan kysyin lähikirjakaupan myyjältä logaritmitauluja ostaessamme: ”Onko näissä varmasti kantalukuna n?”. Kysymys sinänsä oli absurdi, kuten matematiikkaa hiukankin opiskelleet tietävät.

 

Tanun kanssa olen ollut yhteyksissä melkein näihin päiviin asti: luokkakokousta järjestäessämme, Seniorinorssien tapaamisen yhteydessä, jne. Mieleeni on jäänyt ruotsinkielen lehtori FM Ossi Lahden Tanulle osoittama kielioppilause: ”Aikaa myöden hänestä tulee professori.” Kaikki luokassa tiesivät, että näin tulee käymään, niin kuin kävikin. Meidän silloisesta luokastamme taisi tulla – yllättävää kyllä – peräti viisi professoria.

 

Ossi, Nalle ja Olli

 

Ossi oli paitsi hyvä ennustaja, myös taitava ja perusteellinen opettaja. Hänen ja Karin Miettisen kirjoittama oppikirja ”Ruotsin kielen vaikeuksia” tuli meille liiankin tutuksi. Ruotsin kielen salat alkoivat hänen tunneillaan ensi kertaa avautua minulle. Ossille olivat tyypillisiä ”pikkukokeet”, joita hän järjesti mielestämme liiankin usein. Niinpä penkinpainajaisissa lauloimmekin hänestä (”Iloisen Amsterdamin” sävelellä): ”On Ossin salkku pullollaan kokeita pieniä, hän vaanii silmät kiiluen, ken osaa ei kieliä…”. Pari hänelle tyypillistä sanaa tai fraasia tuli esille laulun seuraavalla rivillä, samoin kuin tiukka linja osaamisen suhteen: ”Huom. siitä täällä lähdetään, et läksyt osataan…”.

 

Jo postitalossa suomenkieltä meille opetti FM Lauri ”Nalle” Hallapää. Hänen ulkonäkönsä toi mieleen Dickensin romaanihenkilön herra Pickwickin. Kun emme osanneet Porilaisten marssia, tämä isänmaallinen mies harmistui suuresti. Vänrikki Stoolin tarinoiden käsittely eteni hitaasti, sillä kuten asian päiväkirjassani ilmaisin: ”hän puhuu melkein koko tunnin vallan turhia tai ainakin läksystä poikkeavia juttuja”. Ainakin kerran Nallen yleensä leppoisa ulkokuori murtui täydellisesti. Hän alkoi jostakin syystä sättiä Ahon Ollia. Olli kaivoi rauhallisesti silmälasinsa – muodikkaat Glenn Miller-lasit – kotelosta ja asetti ne nenälleen. Juuri silloin Nallen pokka petti. Hän karjui: ”Tiedätkö miten pitkä matka on kaksi metriä!!?” ja poistui paikalta. Olli ja me muutkin olimme ällikällä lyötyjä. Mitä Nalle tarkoitti? Muotoilisin selityksen niin, että Ollin refleksinomainen lasien esiin kaivaminen kaikessa rauhallisuudessaan ärsytti Nallea katkeamispisteeseen asti, sillä hän näki siinä halveksintaa ja ylenkatsetta. Nalle ymmärsi hyvin, että kahden metrin päässä seisovaa opettajaa katsoakseen ei tarvita silmälaseja. Hallapää oli kyllä yleensä mitä leppoisin tyyppi.

 

Uuteen koulurakennukseen siirryttyämme Nalle määräsi, että jokaisen oli piirrettävä kuva pulpetissaan mahdollisesti jo olevista raapustuksista. Keväällä sitten verrattiin kuvaa ja todellisuutta. Se varmaankin hillitsi oppilaiden taiteellista luomiskykyä kohdistumasta pulpetin kanteen. Hallapää oli kirjallisuuden valinnassaan lopulta moderni. Vänrikki Stoolin ohella luimme ja analysoimme Väinö Linnan tuoretta ”Tuntematonta sotilasta”. Hallapää ei ollut moksiskaan teoksen silloin huomiota herättäneestä kiroilusta. Päinvastoin – kun oppilas ei lukenut repliikkiä tarpeeksi pontevasti, hän keskeytti ja huudahti: ”Eihän se noin mene, vaan: ’Juma-lauta, kuule’, siis: ’Juma-lauta, kuule’!!” Meistä se oli mukavaa, kun saimme sadatella oikein luvan kanssa. Kävin katsomassa teoksen pohjalta tehdyn Edvin Laineen ohjaaman elokuvan, ja pidin sitä maineensa veroisena.

 

Kerran ainekirjoituksen aihe liittyi jotenkin koulutyöhön. Sain ujutetuksi tekstiini P.G. Wodehouselta lainaamani kohdan, jonka sijoitin nimettömään auskultanttiin: ”Hänen solmiossaan näytti olevan pieni kultainen merkki, joka kuitenkin lähemmän tarkastelun jälkeen osoittautui kananmunatahraksi.” Huvittavaa kyllä, auskultantit olivat kuulemma kilvan arvailleet, kenen solmiossa se tahra oli oikein ollut.

 

Pidin suomenkielen esitelmän jazzista – mistäpä muustakaan. Kohteeni oli alttosaksofonisti Charlie Parker. Esitelmääni elävöitin soittamalla Nurmisen Matilta lainaamallani levysoittimella muutamia esimerkkejä Parkerin musiikista. Kun kerroin jostakin artikkelista lukemani luonnehdinnan, että Parkerin soolo kuulostaa joskus aivan siltä kuin hän yrittäisi soittaa useita nuotteja yhtä aikaa, klassista musiikkia harrastava Metsänkylän Tanu hirnahti kuuluvasti. Myöhemmin törmäsin Mozartin elämää koskevassa elokuvassa kohtaukseen, jossa jokin kruunupää tuskittelee Mozartille, että tämän musiikissa on aivan liikaa nuotteja.

 

Perälän jälkeen historian opettajaksi tuli FM Olavi ”Olli” Miettinen. Olli oli täydellinen herrasmies ja kohteli oppilaita kunnioittavan toverillisesti. Hän halusi paneutua oppilaiden ongelmiin. Meille tuli mieleen, että hän oli ehkä lukenut Dale Garnegien kirjan ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ja sovelsi sen oppeja. Tästä mahdollisesta lähteestä huolimatta hänen mielenkiintonsa ja ystävällisyytensä oppilaita kohtaan olivat aitoja. Siihen aikaan oppilaat yleensä teitittelivät opettajia ja usein myös opettajat oppilaita. Lukion alkaessa Olli teki sinunkaupat kanssamme.

 

Kun oli puhe Ranskan historiasta Nurmisen Matti tuli käyttäneeksi ratsastavasta kansallissankarista nimeä ”New Orleansin neitsyt”. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Olli epäili ”onkohan siellä yhtään sellaista”.

 

Ollin armeijamuistelut kiinnostivat luonnollisesti kohta samaan ruljanssiin joutuvia poikia. Niihin saattoi sisältyä tiettyä elämänviisautta, kuten seuraavaankin. Olli oli nuorena joutunut Yliopiston- ja Aurakadun kulmassa sanaharkkaan humalaisen upseerin kanssa. Kiistan päätteeksi Olli otti kapiaisen rähinäremmistä kiinni ja työnsi miehen lumihankeen. Jälkinäytös sattui sitten Ollin astuessa asevelvollisuuttaan suorittamaan. Sama upseeri paseeraili alokasrivin edessä ja hänen silmänsä nauliutuivat alokas Miettiseen. Jälleennäkemisen ilo oli yksipuolinen. Jokainen arvaa, että Ollin alokasaika muodostui tavallista höykytyspitoisemmaksi. Tarinan opetus oli se, että Olli päätti olla enää ärsyttämättä ihmisiä tarpeettomilla tönimisillä.

 

Aina huolitellusti pukeutunut Olli ei tainnut oikein sopeutua ajan mukanaan tuomiin muutoksiin esimerkiksi opettajien ulkoasussa, sillä kerran tavatessamme hän muisteli vanhoja hyviä aikoja ja paheksui sitä, että Varissuolle siirtyneessä Norssissa nuoremmat miesopettajat siirtyivät sittemmin ”villapaita- ja pipolinjalle”. Vanhassa Norssissa oppilaat ymmärsivät hänet puolesta sanasta, uudessa koulussa kaikki oppilaat eivät ymmärtäneet puolia niistä sanoista, joita hän käytti.

 

Vuosien varrella silloin tällöin on puhelimestamme kuulunut jämerä ääni: ”Olli Miettinen, terve!” Milloin aiheena on ollut Seniorinorssit, milloin hän on suunnitellut kaltevalle pinnalle joutuneen Joppen pelastamista ”Slussenin siltojen alta”, kuten Olli asian ilmaisi – hanke jäi kuitenkin toteuttamatta ja ei hän sitä ehkä aivan vakavasti tarkoittanutkaan.

 

Joppe oli minua vuotta alemmalla luokalla, mutta tutustuin häneen, sillä hän kävi kauppakorkeakoulun kuten minäkin. Hänestä kerrotaan monia tosijuttuja: hän tuli kerran luokkakokoukseen suoraan Tukholman laivalta. Kun hänet oli saatu ovimiehen ohitse hotelli Marinan ravintolaan, hän sai tuota pikaa naapuripöydän hienot rouvat menettämään ruokahalunsa, kun hän pudotti tekohampaansa olutlasiinsa ja siemaili siitä tyynesti. Joppe tavattiin kerran Tukholman laivalla, ja hän halusi tietää, kumpaan suuntaan laiva oli menossa, Turkuun vai Tukholmaan. ­

 

Joppelle tarjottiin töitä Tukholman metronkuljettajana, mutta ura jäi lyhyeksi. Hän suoriutui ajokokeessa kaikkien aikojen ennätysajassa pääteasemalle, missä kauhusta jäykkä valvoja antoi hänelle pikaisen lopputilin. Tapasimme hänet kerran Tukholman National Museet'in kivikabinetissa vartijana. Hän ilmoitti virkanimikkeekseen kivikabinetin hoitaja.

 

Yhteydet Olliin ovat säilyneet lähes näihin päiviin saakka. Viimeksi, kun keskustelin hänen kanssaan vuotta, paria ennen hänen kuolemansa (joka tapahtui kesällä 2014), hän ilmaisi terveydentilansa ollimaiseen tapaan: "Olen kävelevä sairaskertomus." Sen koomin hän ei ottanut enää yhteyttä, enkä minä rohjennut häntä häiritä, paitsi lähettämällä hänelle uuden kirjani keväällä 2014.

 

Saksaa ilman kyyneleitä Impan johdolla

 

Ikimuistoinen persoona oli myös FT Ilmari ”Imppa” Lahti, joka opetti saksaa. Hän oli ilmiömäinen pedagogi. Imppa oli kirjoittanut saksankielen oppikirjan ”Saksaa ilman kyyneliä”. Sen pohjalta oli tehty radioon kielikurssi. Saksankieli alkoikin hänen opetuksensa johdosta tuntua suhteellisen helpolta ensi kertaa elämässäni. Imppa istui meidän edessämme pulpetin kannella jalat rennosti tuolilla, ja samanlainen oli hänen opetustyylinsä. Hän pystyi pitämään pojat kurissa ilman, että se edes vaikutti kurilta. Itse asiassa hän kohteli meitä arvostavasti – kuin olisimme olleet hänen kavereitaan. ”Etteks te ny mittään oppeennu?” hän saattoi leppoisasti kysäistä kun homma ei meiltä oikein sujunut. Pääsiäislomille lähdettäessä hän toivotti kaikille ”paljon munia”. Tämän repliikin opimme luultavasti paljon paremmin ja pysyvämmin kuin monet hänen kielioppiknoppinsa. Tästä tuttavallisuudesta huolimatta meille ei olisi tullut mieleenkään hyppiä hänen nenälleen tai muuten yrittää käyttää hyväksemme hänen ystävällisyyttään. Raja oli aivan selvä.

 

Impan avomielisyyttä kuvaa, että hän kertoi joskus suunnitelleensa lehtimiehen uraa, mutta jättäneensä sen sikseen havaittuaan, miten väsyneitä vanhat lehtimiehet olivat. Kerran hän kysyi tiedämmekö, mitä kertoo hänen taululle kirjoittamansa tekstin nousu ylöspäin. Hän selitti sen tarkoittavan hyvää mielialaa. Impalle oli juuri tehty työtarjous, muistaakseni matkatoimistoalalta. Vaikka hän hylkäsi tarjouksen, se ilahdutti häntä.

 

Imppa taisi olla selvillä siitä, että useimmat meistä eivät olleet aivan täysraittiuden kannattajia, vaikka nykymittapuulla olimme kyllä varsin kohtuullisia. Itsellään hänellä oli huhupuheiden mukaan alkoholiongelma, mutta ei se opetustehtävässä mitenkään näkynyt. Kerran kun olin maanantaina poissa sairauden takia Imppa oli kavereille arvaillut todellista syytä: ”Pojalla taitaa olla vuosisadan krapula.” Vaikka näin ei ollutkaan, tunsin itseni imarrelluksi moisesta epäilystä.

 

Imppa preppasi meitä vaivojaan säästämättä ylioppilaskirjoituksiin. Hän meni joululomalla Rivieralle, mutta lupasi siellä korjata kirjoittamamme esseet. Niinpä Ventimigliaan lähti useita kirjekuoria, joiden sisältö saatiin sitten aikanaan korjattuna takaisin. Varsin mukavasti saksankieli menikin kirjoituksissa. – Ikävä kyllä, Imppa kuoli melko pian (v. 1964) sen jälkeen kun olimme päättäneet koulunkäynnin. Sampo Haahtelan kirjassa ”Säänmerkit” esiintyy hiukan viinaan menevä fysiikan lehtori ”Fysis” Bremer, joka leveine Turun murteineen ja pisteliäine, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoisine kommentteineen toi mieleeni juuri Impan. On tosin muistettava, että mikään romaanihenkilö ei tietenkään ole esikuvansa läheskään täsmällinen kopio.

 

Impasta paljastui eräs aikaisemmin tuntematon piirre tätä tekstiä viimeistellessäni. Löysin netistä Ilmari Lahden kirjoittaman kirjan Innoitus (Tammi 1945) ja tilasin sen antikvariaatista. Panu Rajalan kirjoittamassa Olavi Paavolaisen elämäkerrassa oli maininta, että WSOY oli hylännyt Ilmari Lahden käsikirjoituksen Pähkinänsärkijät. Sitä ei netistä löytynyt. Innoitus on Impan kirjoittamaksi yllättävän romanttinen teos. Sen päähenkilö on suomalainen nainen Valérie, joka lähteen sisarensa kanssa häistä karanneen sulhasensa perään Pariisiin. Pariisissa sulhanen vähitellen unohtuu.

 

Valérien asuinpaikka pariisilainen opiskelijapensionaatti ja sen ympäristö on kuvattu asiantuntevasti. Imppahan oli pätevöitynyt sekä saksan- että ranskankielessä, joten varmasti hän oli asunut joskus Pariisissa. Nämä ovat muuten päähenkilönkin pääaineet. Kirja sisältää kolmekin Valérien rakkaustarinaa, joissa kuvataan kulttuuria ja maailmaa asiantuntijan otteella. Valérien ja ranskalaisen säveltäjän rakkaustarinan kuvaus on taiteella kuorrutettu.

 

Innoituksesta paljastuu myös Impan mielenkiinto Oberammergraun kärsimysnäytelmään, jota hän Valérien silmin siteeraa ja analysoi asiantuntevasti sivukaupalla. Samalla huomiota saavat osakseen sumuisen jylhät alppimaisemat. Myös suurvaltapolitiikka vilahtaa hetkeksi esiin: saksalaisen oppaan on johdateltava Valérie Itävallan puolelle salaa, sillä Hitler oli määrännyt saksalaisille tuntuvan rajanylitysmaksun.

 

Teoksensa myötä Impppa paljastuu hempeäksi kaunosieluksi – imppamaista huumoria ei toki ole unohdettu. En ihmettele, että opettajamme salasi oppilailtaan tämän puolen itsestään. Arvattavasti hänen vakaa auktoriteettinsa olisi saattanut tämän taiteellisen syrjähypyn paljastuessa hiukan kärsiä.

 

Juuso, Kylli ja muut

 

Koulurakennuksen vaihtuessa vaihtui myös voimistelunopettaja. Aikaisempi oli hieman väritön, mutta turvallinen persoona Mauno Mustakallio, josta pojat käyttivät jostakin syystä nimeä Zolli. Hän ei ollut kovin vaativa opettaja. Olin kirjoittanut eräänä tammikuun päivänä päiväkirjaani, että en viitsinyt ottaa voimistelutunnille luistimia mukaan. Kävelin vain leppoisasti jäällä. Kerran oli niin kova pakkanen, että emme menneet luistelemaan. Sen sijaan pelattiin koripalloa. ”Sieltä pinnasi seitsemän heppua, mutta sitä ei huomattu,” kertoi päiväkirjani.

 

Uusi voimistelunopettaja Juuso Lampila oli ponteva ja määrätietoinen herra. Penkkarilaulun Aleksis Kivi-henkinen luonnehdinta hänestä oli osuva: ”Terve Juuso ikinuori, terve Norssin ruhtinas”. Terveysoppitunnilla Juuso varoitteli alkoholin vaaroista esittäen oman porttiteoriansa paheen etenemisestä: ”Ensin juodaan olutta, sitten viiniä ja lopulta viinaa.” Kuinka monta kertaa lienemmekään piloillamme toistaneet tätä hokemaa? Taisimme mennä lähes heti viinivaiheeseen, sillä Nordforsin ”Punapää” eli pöytäviini oli pitkään suosikkimme. Eipä silti, kyllä olutkin meille kelpasi.

 

Ravintoloissa oli silloin voimassa Alkoholiliikkeen määräys, jonka mukaan kolmen oluen jälkeen oli tilattava ruokaa, vähintään voileipä. Leipiä ei kuitenkaan tarvinnut syödä, riitti että ne maksettiin. Kerrotaan, että jotkut jättivät leivät syömättä, ja tarjoilija vei ne takaisin keittiöön – tuoden ne taas uudelleen pöytään kun oluttinki oli täynnä. Joka kerta niistä tietenkin laskutettiin. Tämä paljastui, kun ruokahaluttomat pistelivät leipiin hammastikkuja, jotka sitten löytyivät "uusista" leivistä. Nälkäiset koululaiset kyllä pistivät halukkaasti pakkovoileivät poskiinsa.

 

Alkoholivalistusta saadessamme Juuso viittasi myös siihen, mitä tapahtuu, jos juodaan kerralla liikaa. Vitsailimme puoliääneen lähellä istuneiden auskultanttien riemuksi, että viina on meillä sen verran kallista, että sitä ei ole varaa päästää suustaan maahan hiukkaakaan. Kerran olimme varanneet Niinikosken Juhan kellariin pahvilaatikollisen Nordforsin Punapäätä. Menimme sitten joulujuhlan jälkeen, koulun bändin ja kuoron esittämän ”Valkean Joulun” vielä soidessa korvissamme, nauttimaan virvokkeitamme Vartiovuoren puistoon. Aika taitamatonta hommaa se oli: Juuson ennustus toteutui, sillä monen kohdalla Punapää ei viipynyt kovin pitkään mahalaukun puolella.

 

Väinö Lunnasvaaran jälkeen luonnontieteen opettajaksi tuli FL Kyllikki ”Kylli” Tuominen, jonka tiedettiin olevan presidentti Ståhlbergin tytär. Kylli oli arvonsa tunteva, varsin tiukka ja sellaisena hieman pelottavakin opettaja. Mitään riemukasta en ole hänen tunneiltaan tallentanut mieleeni. Tunnit olivat kuivan asialliset, ja minkäänlaista kurittomuutta ei sallittu, eikä taidettu edes ajatella. Hän kuului jollakin toisella luokalla kertoneen, että presidentin linnassa oli hänen lapsuudessaan täitä. Meille hän ei tällä tavalla avautunut. Tapasin Tuomisen kouluaikojen jälkeen useasti, sillä hän asui samassa talossa kuin minä – kauppatorin laidalla sijaitsevassa Turun yliopiston vanhan päärakennuksen paikalle rakennetussa Salaman talossa.

 

Nallen jälkeen suomenkielen opettajana toimi jonkin aikaa FM Vieno Ekman. Hänellä oli erilainen huumorintaju kuin minulla. Hän paheksui sitä, että aineessani rinnastin missikisat maatalousnäyttelyjen karjaesittelyihin: hän oli kirjoittanut marginaaliin lakonisesti: ”Mautonta!”

 

Viimeisellä lukioluokalla suomenkielen opettajaksi tuli FT Esko Ervasti. Häntä pidettiin vasemmistolaisena, ja hän viihtyi silloin jo nousussa olevan poliittisen tähden Hannu Taanilan seurassa. Minulla ei oikein synkannut Ervastin kanssa. Ainekirjoitusnumeroni putosi, sillä hän ei hyväksynyt tyyliäni, ja taisi ideologisilla eroillakin olla jotakin vaikutusta. Saatoin käyttää aineissani aseena ironiaa, mutta kun se kohdistui Ervastin pyhinä pitämiin asioihin, se heijastui arvosanaan. Niin ainakin tulkitsin asian.

 

Ervasti oli varmasti hyvä opettaja kielenhuoltomielessä. Penkkarilaulussa kajautimme Seitsemän veljeksen tyyliin: ”Esko poika taulull häärii, aineistamme juttuu käärii. Pohjamutia tonkii. Fraasit poies, truistisuudet, sanapöhöt, ihanuudet. Hiki vertamme säästää.” Hänen johdollaan siis etsittiin ja karsittiin pontevasti ”sanapöhöä” ja tyylini siinä varmasti parani. Sivuvaikutuksena oli kuitenkin se, että hän sai huomioni kiinnittymään liikaa tekstin teknisiin ominaisuuksiin, jolloin luonteva jutun suoltaminen alkoi kärsiä. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin turvallisen tylsästä aiheesta ”Yhä nopeampia kulkuneuvoja”. Tekstini oli suhteellisen virheetöntä, mikä olikin pääasia, mutta mitään ylevää hengen paloa tai nokkeluutta en siihen uskaltanut ujuttaa, ja cum laude siitä vain muistaakseni tulikin.

 

Haahtelan ”Säänmerkeissä” esiintyy radikaali lehtori, lisensiaatti Visa Koivu, joka suhtautuu hyvin positiivisesti oppilaiden ja Teiniliiton avaamiin uusiin ja pelottaviinkin tulevaisuuden näkymiin – toisin kuin muut, ”vanhoilliset” opettajat. Mieleeni tuli, että kirjailija on saanut Ervastista joitakin aineksia tämän hahmon rakentamiseen.

 

Englannin opettajanamme oli leppoisa FM Ilmo Nuotio. Hänen tunneillaan ei tarvinnut tuntea mitään erityisiä paineita. Se ei johtunut pelkästään siitä, että kysymyksessä oli lyhyt oppimäärä ja ylimääräinen aine, vaan kyllä se oli myös vahvasti opettajan persoonallisuuden ansiota. Ilmo näytti Englannin matkallaan kuvattua videofilmiä, jossa hän horjahteli myrskyssä kallistuvalla laivankannella. ”By the way, I haven’t been drinking”, hän katsoi tarpeelliseksi tähdentää, vaikka miehen hillityn luonteen tuntien se ei olisi tullut mieleemmekään. Englanninkielen kokeissa kirjoitin kerran Englannin pääkaupungin muodossa ”London town”, koska olin juuri kuullut Frank Sinatran laulavan ”A foggy day, in London town.” Ymmärrettävää kyllä, tämä lyyrinen ilmaisu ei Ilmolle kelvannut.

 

Kirkkohistoriaa opetti lukiossa TL, FL Armas Oskari Suominen. Hän tunnusti avoimesti huonomuistisuutensa. Hänellä olikin aina tunneillaan avoimena pieni kansio, josta hän katsoi kulloinkin opetettavat asiat. Jostakin syystä en oikein päässyt kirkkohistorian makuun. Armas Oskari oli niin ystävällinen, että järjesti minulle ja joillekin muillekin kirkkohistoriasta vähemmän kiinnostuneelle erityistilaisuuden saada aineesta kunnollinen arvosana. Meidän piti osata Lutherista ja muista kirkkohistorian suurista nimistä tietyt minimiasiat. Näin jälkikäteen hävettää tällainen piittaamattomuuteni asiasta. En aikonut kirjoittaa reaalikoetta, joten kirkkohistorialla ei ollut ylioppilaskirjoitusten kannalta mitään roolia. Kuitenkin päästötodistuksella (nykyisin kai päättötodistus) oli tietysti jotakin merkitystä jatkoa ajatellen. Meillä oli sikäli onnea, että saimme opettajaksemme Armas Oskarin, emmekä erästä toista uskonnon ja sielutieteen opettajaa. Kuulimme hurjia, mutta valitettavan todenperäisiä juttuja tämän opettajan tunneillaan saamista raivokohtauksista ja oppilaiden vainoamisista. Tässäkin oli ilmeisesti kysymys sodan jälkiseurauksista.

 

Juhlia ja tuoreita norsseja

 

Ylioppilaskeväänämme 1960 koulussa järjestettiin naamiaiset. Turun Norssin 100-vuotishistoriikissa (Koski 1992) on pari valokuvaa tästä tilaisuudesta, joista toisesta löysin tarkkaan tutkimalla oman itsenikin. Myös opettajat olivat naamioituneet asianmukaisesti. Rehtori Haahtela oli Albert Schweitzer ja Ossi Lahti sarjakuvahahmo Mandrake eli Taika-Jim. Jokin herrasmiehen asu oli muistaakseni Olli Miettiselläkin. Veljeni Matti ja minä olimme pukeutuneet neekereiksi (sana oli neutraali vielä silloin) mustaamalla kasvomme. Juhlasalin lämmössä hikipisarat alkoivat tiivistyä maalin alle. Olli Miettinen sai aiheen kysyä, olemmeko naamioituneet ruttotautisiksi. Emme ihastuneet tästä arvauksesta, mutta kieltämättä aivan sellaisilta me tosiaan näytimmekin.

 

Haahtelan kirjassa ”Säänmerkit” kuvataan teinikunnan järjestämiä naamiaisia, jotka muistuttavat muun muassa eräiden opettajien rooliasujen osalta ”meidän naamiaisiamme”. En ole aivan varma oliko naamiaisissamme myös kahden opettajan yhteisenä rooliasuna hevonen, kuten ”Säänmerkeissä”. Mainituista yhtäläisyyksistä huolimatta Haahtela halusi kuitenkin selvästi häivyttää teoksestaan kaikki mahdollisuudet avainromaanitulkintaan, sillä kuvattu koulu oli sijoitettu joen rantaan, ehkä johonkin nykyisen virastotalon paikkeille. Kaupunki on kuitenkin selvästi Turku Tuomiokirkkoineen, seitsemine kukkuloineen, myllyineen, Paavo Nurmen patsaineen ja Turun murteineen, vaikka kaupungin nimeä ei missään vaiheessa mainitakaan. Norssi kyllä esiintyy teoksessa, mutta naapurikouluna, josta lainataan silloin tällöin auskultantteja tilapäistä opettajatarvetta tyydyttämään.

 

Koulumme ei jäänyt kokonaan unhoon ylioppilaaksi valmistumisemme jälkeen, vaan Seniorinorssit ry on näytellyt sen jälkeen tiettyä roolia elämässäni. Seniorinorssien ”ensimmäinen tuleminen” sattui 1960 -luvun alkuun, jolloin se perustettiin. Seniorinorssien tiimoilta tapasimme Sampo Haahtelan ja muitakin opettajia vielä koulusta päästyämme. Joku seniorinorssi heitti puheessaan huulen, että Sampolle luovutetaan Seniorinorssien lahjana kaksi kiloa tuoreita norsseja. Sampo oli kuuleman mukaan myöhemmin tiedustellut, missä norssit viipyvät. Seniorinorsseissa joku herätti ajatuksen Sampo Haahtelan muotokuvan maalaamisesta. Koiranleuka Jorma Havukainen ehdotti, halvempaa ratkaisua: otettaisiin Samposta röntgenkuva. Se olisi yhtä näköinen kuin öljymaalauskin.

 

Minulle henkilökohtaisesti merkittävin Seniorinorssitapahtuma sattui Ruissalon Honkapirtillä, missä hain edellä mainitun Pimmon useaan kertaan tanssin pyörteisiin. Ikään kuin vakuudeksi jatkotapaamisesta pujotin hänen rannerenkaansa ranteeseeni, enkä saanut sitä enää sinä iltana irti. Tapahtumalla oli jatkoa ajatellen tiettyä symboliikka ja ennustearvoa.

 

Seniorinorssien toiminta hiipui sitten vähitellen. Ehkä parhaiten tätä asiantilaa kuvaa Make Järvisen toteamus eräässä viimeisistä senioritapaamisista, joka järjestettiin Maarian VPK:n tiloissa: ”Kyll’ on sit’ plattu tunnelma!” Seniorinorssien toinen tuleminen alkoi konkretisoitua keväällä 2004 Mestarinkadun koululla pidetyssä tilaisuudessa suuren innostuksen vallassa. Se jatkui Norssin päivänä saman vuoden syksyllä Varissuolla, jolloin esitin arvelun, että ”plattu tunnelma” ei pääse enää ahdistelemaan yhdistystämme.

 

- Julkaistu teoksessa Älä naura! Sinäkin vanhenet. Turun normaalilyseon ylioppilaat muistelevat (Turku 2011).

- Otsikossa esiintyvän Norssit ja pienet kalat keksin Ott Wolfgangin teoksen Hait ja pienet kalat, (WSOY 1957) nimestä.