SAMPO HAAHTELA 100 VUOTTA

Kouluneuvos Sampo Haahtela teki pitkän elämäntyön opettajana ja kirjailijana Turussa. 

Sampo Haahtelan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta

Kouluneuvos Sampo Haahtela vaikutti näkyvästi ja laaja-alaisesti Turun kulttuurielämässä kahteen otteeseen: ensin 1920- ja 1930-luvuilla, sitten yli neljänkymmenen vuoden ajan toisen maailmansodan jälkeen. Haahtela muistetaan sekä koulumiehenä että kirjailijana. Mestarinkadulla siihen aikaan toimineen Turun normaalilyseon rehtorina hän työskenteli 1957-1971.

Haahtelan syntymästä tulee 18. elokuuta kuluneeksi päivälleen sata vuotta. Hänen ensimmäinen romaaninsa käynnistyi lähes kirjaimellisesti Aurajoen rantakatujen lehmusten varjossa.

Hieman alle 40-vuotiaana Haahtela (1908-1993) julkaisi kaksi tekstiä, joissa hän luonnehti kirjailijanuransa alkuvaiheita ja taustoja. Ne ilmestyivät kokoomateoksissa Meistä tuli kirjailijoita (Gummerus 1947) ja Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon (WSOY 1947).

Vaikka Haahtela luultavasti valmisteli näitä tekstejä samanaikaisesti, toistoa ja päällekkäisyyttä ei esiinny; kirjoitukset täydentävät toisiaan. Kaikesta suppeudestaan huolimatta juuri nämä artikkelit valaisevat hienosti Haahtelan luovan työn lähtökohtia.

Vaikka Haahtela oli syntynyt Inkerinmaalla, Toksovassa, hänen sukujuurensa juontuivat muilta ilmansuunnilta: toisaalta Pohjanmaalta, toisaalta Karjalasta ja Savosta. Toksovan-kausi jäikin sangen lyhyeksi, sillä perhe muutti ensin Enonkoskelle ja sitten kiinteästi Turkuun, mistä isä oli saanut virkapaikan tuomiokapitulin notaarina.

Kouluaikojen Nummenmäkeä

Kouluaikojen Nummenmäki vaikutti Haahtelaan ratkaisevasti. Hän tutustui taidemaalari Hannes Siivoseen; samaa koulu- ja yliopistotietä keskustaan kulki myös tuleva kirjallisuudentutkija ja runoilija Lauri Viljanen. Ensimmäiset lehtikirjoituksensa Haahtela sai jo lyseolaisena julki sanomalehti Uuden Auran palstoilla.

Ensimmäisestä Turun-kaudesta kului kuitenkin vuosia varsinaisen kirjailijantien käynnistymiseen. Alkusuvella 1940 Haahtela istui mietteissään Jyväskylän keskustassa, Kirkkopuiston penkillä. Sattumalta paikalle osui opettajakollega, joka keskustelun päätteeksi vei nuoremman virkaveljensä Gummeruksen toimitiloihin.

Haahtela tutustui tuona merkitsevänä alkusuven päivänä Gummeruksen legendaariseen johtajaan Mauno Salojärveen, josta tuli aloittelevalle kirjailijalle pitkäksi aikaa kannustaja ja tukija. Siksi ei ole yllättävää, että kaunokirjallisten teosten lisäksi Haahtelan varhaistuotantoon kuuluu K. J. Gummeruksen elämäkerta Uskollinen sydän, joka valaisee laaja-alaisesti suomalaisen kirjankustannustoiminnan perinnettä 1800-luvulla.

Eri hakuteoksissa ilmestyneissä Haahtela-bibliografioissa esiintyy siellä täällä puutteita. Erityisen usein hänen teosluetteloistaan ovat päässeet unohtumaan esimerkiksi teokset Oppikoulunopettajaksi? ja Kuorolausuntatehtäviä. Kustantajia Haahtelan teoksilla ehti vuosikymmenten varrella olla kolme: Gummerus, Otava ja WSOY.

Neliosainen romaanisarja

Haahtelan kaunokirjallisen tuotannon kestävimmäksi osaksi nousee nyt tarkasteltuna kouluaiheisten romaanien neliosainen sarja, joka alkoi Idealisteilla 1946 ja päättyi Säänmerkkeihin 1975. Haahtelan teosten ilmestymisvuosikymmenillä koulu ei enää ole ollut tuntematon miljöö kotimaisessa kaunokirjallisuudessa, mutta hänen aloittaessaan aihepiiri ei ollut järin paljon esillä kaunokirjallisen kuvauksen kohteena. Yhtenä harvoista kouluaiheisista teoksista on syytä muistaa kirjailija ja pappi Lauri Pohjanpään kiinnostava pienoisromaani Päivä menee pilveen (1946).

Neliosaiseen romaanisarjaan liittyy Haahtelan tuotannossa kiinteästi pieni teos Vanha rakas koulu (1949). Se on Haahtelan viehättävimpiä teoksia, ja sen voi lukea eräänlaisena kestävänä pohjustuksena tuleville romaaneille. Vanha rakas koulu kertoo matkasta, jonka aloitteleva kirjailija - ja mitä ilmeisimmin vaistoten omaksi keskeisimmäksi aihepiirikseen juuri koulumaailman - teki suuresti kunnioittamansa ruotsalaisen kirjailijan ja koulumiehen Hugo Swenssonin luo vanhaan piispankaupunkiin Skaraan.

Swenssonin kouluaiheisia romaaneja suomennettiin aikoinaan paljonkin - Oppikoulunopettaja Paul Hoffman, Hjalmar Willén ja hänen luokkansa, Gerhard Olin jne. -, mutta viime vuosina niihin ei juurikaan ole viitattu. Haahtela sen sijaan tunsi jo ennen henkilökohtaista tutustumista suurta kiitollisuutta, joka kohdistui niihin ”rikkaisiin ajatuksiin ja virikkeisiin, joita olen Swenssonin teoksista saanut sekä käytännölliseen opetustyöhöni että vaatimattomaan kirjoitteluuni”.

Haahtelan ensimmäinen opettajanpaikka löytyi Someron yhteiskoulusta 1934-1936. Sen jälkeen hän opetti Haapamäellä ja Jyväskylässä - kunnes muutti takaisin Turkuun 1947. Vaikka Idealistit ilmestyi tekijänsä Jyväskylän-kaudella, Haahtela palasi siinä Somerolle - samoin kuin Turun-kaudella ilmestyneessä Opettajainhuoneessa (1956) hän palasi Jyväskylään. Sarjan kolmas romaani Kyselemisen aika ilmestyi 1973 ja kuvaa Turkua samoin kuin neliosaisen sarjan viimeiseksi jäänyt Säänmerkit.

Pedagogiikkaa ja paikkakuntia

Idealistit avaa Haahtelan romaanisarjan kahdessakin mielessä: toisaalta sarjan kaikki neljä teosta kytkeytyvät tiiviisti kuvatun ajankohdan pedagogiseen keskusteluun, toisaalta jokainen neljästä luo eloisaa kuvaa niistä paikkakunnista, joilla tapahtumat liikkuvat.

Taideteollisen korkeakoulun professori emeritus Severi Parko viittaa hauskasti Idealisteihin esseekokoelmassaan Savikuoppa ja kulissi. Parkon Tietä pitkin -essee esittää syntyperäisen somerolaisen näkökulman paikkakunnalle muualta ja vain väliaikaisesti tulleen opettajan vaikutelmiin. Selvästi Parko kuitenkin kunnioittaa syvästi Haahtelan romaania, joka onkin kirjallisuudessamme yksi harvoista laajahkoista Someron kaunokirjallisista kuvauksista. Tosin Haahtelan tekstissä Somero esiintyy muunnetulla nimellä Karkela.

Yhtä kiinnostavaa on sekin, että Raoul Palmgren osoittaa teoksessaan Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa, että Idealistien tapahtumien eräillä yksityiskohdilla oli selvät yhteytensä 1930-luvulla valtakunnallista huomiota herättäneeseen poliittiseen ajojahtiin. Idealistien sivuilla kerrotaan kaiken muun ohella seikoista, jotka liittyvät tuohon aikaan laajaa huomiota herättäneisiin Etsivän keskuspoliisin muistioihin.

1960-luvun koululaiset puolestaan muistavat elävästi, miten paljon Suomessakin tuolloin keskusteltiin Summerhill-ajattelusta. Siksi on hyvä muistaa, että summerhillilainen kasvatusajattelu oli meillä herättänyt väittelyä jo 1930-luvulla; siitäkin Idealistit on hyvä todistuskappale.

Volter Kilven ymmärtäjä

Haahtelan elämäntyön kokonaisuutta ei voi tarkastella mainitsematta hänen rooliaan Volter Kilven varhaisena ymmärtäjänä. Huomattavasta ikäerosta huolimatta Haahtelan ja Kilven välille syntyi ystävyys, joka merkitsi Alastalon mestarille poikkeuksellisen paljon.

On ilahduttavaa, että Haahtelan Kilpi-artikkeleihin ja -tulkintoihin on nykykaudella kiinnittänyt arvostavaa huomiota varsinkin Kai Laitinen sekä Suomen kirjallisuus -teossarjassa että esseekokoelmassaan Metsästä kaupunkiin; Haahtelan rooli näkyy selvästi myös esimerkiksi Pirjo Lyytikäisen tutkimuksessa Mielen meri, elämän pidot.

Haahtelan Kilpi-tutkielmista merkittävin - jolla on kaikenkattava otsikko Volter Kilpi, kirjallisuutemme omaperäisin kertoja - ilmestyi Suomalaisessa Suomessa 1939, mutta myös Otava julkaisi sen nyt jo bibliofiilisiin harvinaisuuksiin kuuluvana eripainoksena. Kannattaa lisäksi muistaa, että kun Kilven sangen erikoisesta Suljetuilla porteilla -teoksesta ilmestyi perin harvoja tulkintoja, yksi näistä harvoista - ja oivaltava! - syntyi juuri Haahtelan kynästä.

Erikseen sopii mainita, että kirjallisuutta hienosti tulkitsevien Kilpi-esseiden ja -tutkielmien rinnalla Haahtela julkaisi Alastalon mestarista myös artikkeleita, joissa hän käsitteli Kilven kuuroutta. Nämäkin tekstit ansaitsevat muistamisen; ne ilmestyivät aikoinaan Kuurojen liiton lehdessä, jonka nimi siihen aikaan oli Kuuromykkäin lehti.

Kilven ystävyyden rinnalla toinen keskeinen turkulainen kiinnekohta Haahtelalle oli pitkäaikainen kuuluminen V. A. Koskenniemen kirjalliseen piiriin.

Harras paluu Sydämeni lauluun

Haahtelan viimeisiin teksteihin kuuluu Seunalan Annan kehtolaulua käsittelevä essee, joka ilmestyi Suomen Kielen Seuran vuosikirjan Sananjalan niteessä 24 (1982). Siinä Haahtela pohdiskelee Sydämeni laulun asemaa Seitsemän veljeksen kokonaisuudessa ja ehdottaa omintakeista tulkintaa Annan tuudittaman pienokaisen henkilöstä.

On kuvaavaa, että viidellä vuosikymmenellä äidinkielen opettajana työskennellyt kouluneuvos palasi tässä tekstissään vielä kerran Aleksis Kiveen. Väärentämättömällä tavallaan se oli harras ja nöyrä kunnianosoitus suomalaisen sanankäytön mestarille.

Kirjoittaja on Turun Sanomien ulkomaantoimittaja. Hän on julkaissut muun muassa teoksen Kirjojen Turku.

JOUKO GRÖNHOLM

Kirjoittaja on antanut julkaisuluvan Turun Seniorinorssit ry:n verkkosivustolla